Vielä jääseinän juurella ei näyttänyt pahalta, vaikka ylöspäin oli kymmenien metrien jyrkkä nousu. Minna Huhtala iski hakut jäähän ja haki kiipeilykenkien piikeillä pitoa seinästä. Hiljakseen maankamara jäi vähän alemmaksi. Kenkien ote lipsui. Pelko alkoi kasvaa. 

Miten se menikään, kengät suorassa kulmassa, piikit kunnolla jäähän, ponnista jaloilla, älä roiku liikaa käsien varassa. Muista hengittää. Rauhoitu. Jatka ylöspäin.

Korkeutta tuli lisää. Pelko paheni. Kaverit kannustivat alhaalla. Kenkien ote lipsui. Huhtala roikkui käsien varassa. Pelotti jättimäisesti. Lopulta hän päätti lähteä laskeutumaan.

»Huomaan itsekin, että uskallan aika paljon, vaikka olen pitänyt itseäni pelkurina.»

Huhtala oli käynyt muutaman metrin korkeudessa. Se oli ehkä pieni nousu ihmiskunnalle, mutta suuri hänelle.

– Minullahan on korkean paikan kammoa. Pää ei kestänyt, tuntui, etten pysty kiipeämään enää yhtään, kertoo Huhtala.

Hän oli kuitenkin noussut korkeammalle kuin oli ajatellutkaan. Se oli iso voitto.

– Tämä on tässä porukassa hyvää: toiset kannustavat ja silloin pystyy yrittämään parhaansa. Kuitenkin koska tahansa voi sanoa, että nyt en halua enempää, sanoo Huhtala.

Huhtala kiipesi tutussa naisporukassa, jonka kanssa he kokeilevat aina uusia asioita. Vuosien varrella he ovat esimerkiksi laskeneet koskia, kelluneet koskessa, menneet metsässä lumikengillä ja kokeilleet tankotanssia.

– Ei tulisi mieleenkään tehdä mitään tällaista yksinään. Tuki ja kannustus antavat rohkeutta. Huomaan itsekin, että uskallan aika paljon, vaikka olen pitänyt itseäni pelkurina, kertoo Huhtala.

Porukka alkoi hahmottua kymmenkunta vuotta sitten. Ensin oli muutama tuttu, jotka olivat alkaneet suunnitella jotain reissua. Pikkuhiljaa mukaan on tullut lisää samanhenkisiä naisia. Tavallisesti mukana on puolenkymmentä naista, mutta koko porukassa heitä on enemmän. Kaikki eivät joka kerta pääse osallistumaan. 

Huhtalan houkutteli mukaan eräs vanha työkaveri, joka oli vuosia aiemmin ollut hänen kanssaan samassa työpaikassa Stora Enson Oulun tehtaalla.

Pääsääntöisesti ryhmä toteuttaa ideoitaan Rukan suunnalla, koska yhdellä naisista on mökki siellä. Jääkiipeily tapahtui juuri ennen kuin koronapandemian tuoma tauko alkoi.

– Viimeksi olemme nähneet puoli vuotta sitten. Meillä oli loppusyksystä joogahetki ja äänimaljarentoutusta Oulussa. Nyt mietitään, mitä voisimme tehdä seuraavaksi, kertoo Huhtala.

Huhtala irtisanottiin vuonna 2020, kun Stora Enso sulki paperi­koneen Oulussa. Saman vuoden syksyllä hän alkoi opiskella energiatekniikkaa ammattikorkeakoulussa.

– Minusta tulee energiatekniikan insinööri kahden vuoden sisään, Huhtala sanoo.

Hän selviytyi lopulta irtisanomisesta suhteellisen hyvin. Siitä tuli tieto hyvissä ajoin ja omien asioiden järjestämiseen jäi aikaa. Alkujärkytys oli suuri, mutta Huhtala toteaa, ettei ole murehtijatyyppiä. Hän ajatteli, että tilanne voisi olla uusi mahdollisuus. Hän halusi opiskella jotain ihan uutta.

– Ja kyllä se oli tämä porukka, joka sai tempaistua minut irti epätoivosta. He saivat uskomaan, että tulevaisuus tuo hyvääkin ja pääsen opiskelemaan.

Nyt Huhtala on kesätyössä Torniossa Outokummun terästehtaalla vedenkäsittelyssä. Tehtaalla on hyvä henki ja hänet on otettu hyvin vastaan.

– Olen tykännyt kovastikin, vaikka työ ei kyllä ole helpoimmasta päästä, se on vastuullista ja oppiminen vie aikaa.

Huhtala pohtii, että ystäväporukassa tehdyt tempaukset auttavat töissä ja elämässä yleensäkin. Kokemukset helpottavat  hyppäämistä pelottaviin paikkoihin.

– Toiminta ystävien kanssa lisää uskoa itseeni, että kyllä tässä selvitään ja pärjätään. Elämää siivittää.

Teksti Reima Kangas, kuvat Maiju Pohjanheimo