Tapahtui niin, että muutaman sadan jäsenen mielestä työnantajalta jäi palkkoja maksamatta. Kun ei asiasta sitten sopuun päästy, täytyi lähteä käräjille. Käräjöinti vaatii työtä, niin kuin melkein kaikki asiat tässä maailmassa. Sen, joka jotakin vaatii eli lakitermein kantajan, täytyy näyttää vaatimuksensa toteen. Se taas vaatii todistelua. Sen päälle täytyy vielä laskea, mitä kultakin on saamatta jäänyt. Jos kantajia on kymmeniä, se vaatii oman määränsä työtä. Ja jos kantajia on satoja, kasvaa työmäärä ymmärrettävistä syistä. Vastapuoli pääsee vähän helpommalla.

Tässä oikeudenkäynnissä yllätys tapahtui vasta viime metreillä vähän kuin Matlockin jaksossa. Kun oikeudenkäyntikululaskut oli esitetty, totesi vastapuoli paljoksuvansa Paperiliiton laskua 15000 euroa ylittävältä osalta. Sinänsä ymmärrettävää, mutta hivenen yllättävää sen vuoksi, että paljoksujan oma lasku oli vaatimattomat 75000 euroa. Mietin, että oliko tässä kysymyksessä freudilainen lipsahdus asianajajalta. Tuliko hän vahingossa todenneeksi, että laskut ja työt oikeudenkäynneissä elävät omaa elämäänsä, eivätkä ne koskaan kohtaa toisin kuin satunnaiset rakastuneet kaupungin pimeillä kujilla.

Tuossa oikeudenkäynnissä yhtiö muuten vaati palkkavelastaan vähennettäväksi summan, jota jäsenet olivat liitolta avustuksena saaneet. Yhtiön logiikka kai meni jotenkin niin, että duunarin ansiostaan liitolle maksama jäsenmaksu onkin yhtiön rahaa, jolloin jäsenmaksupalautus jäsenelle liitolta onkin yhtiön maksamaa palkkaa.

Mietin, että mitä jos ammattiosasto olisi tässä tapauksessa antanut vielä jäsenilleen ruokakassin avustukseksi. Olisiko yhtiö laskenut pussin sisältämän raejuuston ja ohuen ohuen leikkeleen hinnan vai olisiko minun se pitänyt tehdä? Entä jos kassi olisi sisältänyt punalaputettuja tuotteita? Olisiko niistä huomioitu tuotteen alkuperäinen hinta vai 60 prosentilla vähennetty hinta, jos kassi olisi annettu vasta kello 21 jälkeen? Tässä olisi ollut käräjäoikeudellekin uudenlaista purtavaa, siis noin kuvainnollisesti.

Teille pessimisteille toteaisin kuitenkin, että nykyaika on historian parasta aikaa. On kuin eläisi sadussa, jossa sekoittuvat Liisa Ihmemaassa, Keisarin uudet vaatteet ja Hamelnin pillipiipari. Kannattaa muuten lukea.

Työkaveri tuli viereen istumaan ja taputteli vatsaansa. Eipä taida tänäkään kesänä ehtiä rantakuntoon, hän tuumi. Se taitaa olla vähän kuin euron bensa, vastasin. Aina tulee jotain väliin. Jos ei kebab, niin Hormuzinsalmi.