Vuodesta 1974

Kansijuttu

Harri Saarinen ja Veijo Rantanen ovat lapsuuden ystäviä, jotka aloittivat kolmivuorotyöt paperitehtaassa 16-vuotiaina vuonna 1974. Yrityksen nimi ei enää ole Rosenlew, mutta samalla tehtaalla he työskentelevät yhä.

Pöydällä on valokuva-albumi, jonka ylle Harri Saarinen ja Veijo Rantanen ovat kumartuneet. Nauru helähtää Saaristen olohuoneessa. 1980-luvun alun värikuvassa on kaksi tutunnäköistä paperikoneen hoitajaa Porin Rosenlewin paperitehtaalta. Nykyisin Corexin nimellä toimiva kartonkitehdas täyttää tänä vuonna 100 vuotta.

– Me ollaan oltu siellä puolet siitä ajasta. Ei hy-vää päi-vää, Harri parahtaa.

Mustavalkoisessa luokkakuvassa 1960-luvun puolivälistä seisoo riveittäin vakavia, siistejä poikia ja miesopettaja. 

Teollisuuden noususuhdanteessa porskuttanut Pori oli lapsia pullollaan, ja heitä siirreltiin koulusta toiseen sen mukaan, missä sattui olemaan tilaa. Toisella luokalla Harri ja Veijo osuivat samalle luokalle. Harri on vilkas, Veijo rauhallisempi.

 

Kuvan reunassa seisova vakavailmeinen opettaja oli ajalle tyypillinen mies, johon sota oli jättänyt jälkensä.

– Se hakkasi, Harri irvistää.

Kun kymmenvuotiaina pojat lähtivät hiihtolomalle, opettaja huikkasi perään, että älkää sitten sairastuko. Maailmalla jylläsi pandemia, lintujen influenssasta voimaa saanut virus, jota nimitettiin honkongilaiseksi. Kun kouluun palattiin, pöydällä oli kuva ja kynttilä opettajan muistolle. Pandemia tappoi sillä kerralla noin tuhat suomalaista. Harri ei kyyneltä vuodattanut.

Yhteisellä koulumatkalla aikaa vierähti helposti tunti tai puolitoista kolmen kilometrin reissuun. Syynä oli Laurilan pienoismallikauppa, johon paineltiin suoraan sisälle.

– Tehtiin hienot autoradat sinne ja käytiin niitä ajamassa. Se oli vähän sellainen kokoontumispaikka, Veijo sanoo.

 

”Daa daa daa-da daa-da, Kiitää alla autostrada, Aina kiire, kiire jonnekin on, on, on.” – Sammy Babitzin 1972 –

Värillinen luokkakuva on vuodelta 1971 tai 1972. Tukat ovat kasvaneet harteille ja housuissa on komeat purjelahkeet.

– Veijohan oli mallioppilas, Harri huudahtaa.

– Kyllä me koulut käytiin ja päästötodistus saatiin, Veijo hymyilee.

Koetella piti sitäkin, esimerkiksi käryttelemällä välitunnilla tupakkaa koulun nurkan takana. Perjantaisin Harri istui kone- ja sähköopin luokan nurkassa jälki-istunnossa.

– Kun valvova opettaja tuli luokkaan, se huusi jo ovelta, että morjens Saarinen, vaikkei edes nähnyt minua, Harri hymähtää.

 Niihin aikoihin Veijo autteli pientä palkkaa vastaan läheisessä autokorjaamossa. Hän oli iskenyt silmänsä korjaamon pihalla lojuvaan vanhaan autonromuun, olihan se kuitenkin vielä toimiva peli. Kun Veijo oli 14-vuotias, kaupat käteltiin.

– Ei ollut lupa ajaa tiellä, mutta kuinka siinä sattuikin olemaan pihassa leveä portti, josta sitten vähän lipsahti, Veijo virnistää.

Ajomatka päätyi poliisin hoteisiin, eikä kotona kiitelty.

– Sellainen on jäänyt mieleen, kun mentiin kaksi mopon päällä, niin poliisimaija tuli perässä ja pysäytti. Poliisi nousi autosta ja sanoi: ”Mitä pojat tekee paskal kun ei teil oo peltookaan”, Harri muistaa.

Paperitehtaaseen otettiin 16-vuotiaita kolmivuorotyöhön poikkeusluvalla.

”Got to be a scoogie, bing bong bang, Ain’t got no rollin’, ain’t got no holdin’, Get on, get on baby, get on.” – Hurriganes 1974 –

Kevättalvella 1974 ilmassa oli paitsi räntäsadetta, myös odotusta. Veijo oli aloittanut syksyllä vanhempien mieliksi ammattikoulussa, mutta Harri viittasi koululle kintaalla. Hän pääsi metallipajalle töihin. Maassa oli liki täystyöllisyys, ja teinipoikienkin oli mahdollista päästä tienaamaan. Metallin minimipalkalla Harri sai viisi markkaa ja viisi penniä tunnilta.

– Kun olin jäänyt kiinni tupakasta, äiti sanoi, että niin kauan, kuin et itse tienaa tupakkarahojasi, niin et polta hänen nähtensä. Kun sain ensimmäisen tilini 15:n vanhana, menin terävästi Malboroaski taskussa lastenhuoneeseen ja sytytin tupakan. Äiti toi tuhkakupin pöytään, että siinä on herralle tuhkakuppi, ettei tarvitse lattialle karistaa, Harri muistaa.

Veijo kärvisteli ammattikoulussa ja kehitteli suunnitelmaa. Rosenlewin paperitehtaaseen otettiin 16-vuotiaita kolmivuorotyöhön poikkeusluvalla. Työvoimapula oli hirmuinen. Vanhemmat puhuivat poikaa pysymään koulussa, mutta maaliskuussa, kaksi päivää synttäreiden jälkeen, Veijo aloitti tehtaalla.

Harri näkee yhä silmissään hetken, joka muutti hänen elämänsä suuntaa. Työvoimatoimiston ilmoitustaululla oli sininen lappu, jossa haettiin paperitehtaalle prässipoikia. Ruokatunnilla Harri saapasteli paperitehtaan konttoriin.

– Siinä kävi niin, että Kosken Yrjö-vainaa ei meinannut päästää minua konttorista pois. Ojensi puhelinta, että soita sinne työnantajallesi, että otat lopputilin. Sanoin, että tulen huomenna. ”Et kumminkaan tule”, Koski sanoi. Vastasin, että jos lupasin tulla niin tulen. Menin sitten iltavuoroon seuraavana päivänä, elokuun kuudentena vuonna 1974, Harri kertoo. 

Palkka oli kuusi markkaa ja 88 penniä tunnilta ja vuorolisät.

– Se oli kaksi kertaa enemmän, kuin yksihuoltajaäiti tienasi leipomossa, Harri sanoo.

Tehdas teki teinipoikiin vaikutuksen. Tekemään pääsi, koska paperikonetta ohjattiin käytännössä käsipelillä.

– Koneenhoitajat olivat vanhoja miehiä, melkein viisikymppisiä, jotka pistivät meitä prässipoikia juoksemaan ja veivaamaan venttiileitä. Huovissakaan ei ollut ohjaimia, vaan niitä käsin säädettiin telojen päistä, että pysyivät koneessa, Veijo kertoo.

– Minua opetti vanha koneenhoitaja Osmo. Jos pillit huusi, niin hän työnsi vain selästä, että mene mene, Harri näyttää.

Kun Harri meni kolmantena työpäivänään iltavuoroon, paikka olikin täynnä vieraita kasvoja.

– Nuori sälli kysyi, että opetanko minä häntä. Sanoin, että ei kun sinä opetat minua. Selvisi, että minulla oli vapaapäivä, ja käskettiin tulla seuraavana päivänä töihin, Harri naureskelee.

Seuraavana päivänä kone seisoi, ja koneenhoitaja sanoi, että Harri voisi mennä harjaamaan raameja, eli koneen runkoa. Harri tarttui harjaan niin innolla, että puolen tunnin päästä koneenhoitaja pyysi hänet takaisin, ettei harjaa rikki sitä raamia.

Veijo muistaa, kuinka tuli laskemaan Harria yövuorosta.

– Siellä se nukkui pöydän alla valvomossa, kello oli varmaan puoli kahdeksan. Koneenhoitaja sanoi, että ollaan hiljaa. Sieltä se nousi, katsoi vaan, otti kassin käteen ja sanaa sanomatta lähti menemään. Välillä nukkui koneenhoitaja ja välillä prässipoika, Veijo nauraa.

 

”Ja mä lauloin, Marilyn, Marilyn, milloin riisut jumpperin? Marilyn, Marilyn, tuon ajan saanko koskaan takaisin?”
– Juice Leskinen & Coitus Int. 1973 –

Ikätovereihin verrattuna teini-ikäiset paperimiehet elivät kuin kroisokset. Rahaa tuli, meni ja rokki soi.

– Ostettiin joka tilistä farmarit. Nuorempi siskoni on kertonut, että hän pienensi minun farkkujani ja otti itselleen. Kotiin maksoin jonkun nimellisen maksun, Harri sanoo.

Levysoittimessa pyörivät aina uudet LP:t: Creedencet ja Purplet. Keikoilla käytiin katsomassa Juicea ja Hurriganesia.

– Oliko sitten kolmivuorotyö vanhentanut, mutta kyllä jo 17-vanhana oltiin baareissa, Harri sanoo.

Ei ollut mitään pitkiä vapaita. oli neljä päivää töitä ja yksi vapaa.

– Sama juttu, Veijo jatkaa. Minullekin sanottiin kerran, että nyt näytät ne paperit. Minulla oli sinä päivänä 18-vuotissynttärit, ja olin jo kaksi vuotta käynyt siinä baarissa. Ei siinä mitään, baari tarjosi oluet syntymäpäivän kunniaksi, hän naureskelee.

Homma ei kuitenkaan lähtenyt laukalle, koska aina oli suoriuduttava takaisin töihin.

– Ei ollut mitään pitkiä vapaita. Oli neljä päivää töitä ja yksi vapaa. Vasta 1980-luvulla alkoi olla viikonloppuvapaita, kun tuli viisivuorojärjestelmä, Veijo sanoo.

 

”No justiinsa juu se on jetsulleen, semmoinen tyttö josta vaimon teen.” – Eino Valtanen 1978 –

Suojaavia tekijöitä taisi olla muitakin. Elokuussa 1979 Harri kumarteli yövuorosaunan lauteilla kuumissa löylyissä työkaverin kanssa ja kertoi, että oli tavannut mukavan tytön.

– Sanoin hänelle, että tyttö asuu Pihlavan kaupunginosassa ja on Tarja nimeltään. Kaveri kuunteli hetken ja sanoi, että se on hänen serkkunsa. Tehtiin Tarjan kanssa tärskyt seuraavaan lauantaihin ja seuraavaan lauantaihin. Ajattelin, että tässä se nyt on. Se oli kerrasta selvää, Harri sanoo.

Veijo taas vietti iltaa kaverinsa kotibileissä, kun kaverin sisko tuli kotiin. Siitä asti on oltu yhdessä.

Harri ja Veijo olivat vuoroin vieraissa toistensa häissä. Molemmat rakensivat ja remontoivat omakotitalon kodikseen, ja perheisiin syntyi kaksi lasta. Kolmivuorotyön, omakotitalon ja perhe-elämän pyhä mutta armoton kolminaisuus asetti elämälle tukevat raamit. Parhaat työvuodet osuvat 1990-luvun alkuun, kun tehdas muutettiin kartonkitehtaaksi, ja Veijo ja Harri pääsivät rakentamaan sitä alusta asti. Miehet miettivät, että ei tullut haettua muualle, vaikka vuosikymmenet vaihtuivat.

– On se ollut hyvää elämää, Veijo summaa.

 

”Kun yössä yksin vaeltaa, Voi kaltaisensa kohdata. Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.” – Tehosekoitin 2002 –

Eläkkeelle Veijo ja Harri aikovat vajaan puolentoista vuoden päästä. Veijoa vähän huolestuttaakin.

– Urheilijat sanovat, että kun jääkiekko loppuu, niin putoaa tyhjän päälle. En tiedä, voiko sellaista tulla, Veijo pohtii.

Harri aikoo opetella päivärytmin, jossa herätään ja väsyttää joka päivä samaan aikaan. Siitä hän tulee nauttimaan.

– Aika paljon tämä maailma nojaa päivärytmiin, mutta meillä on aina katsottu Saarisen almanakkaa, Harri napauttaa.

Sitten hän keksii.

– Perustetaan Vanhat paperipierut whatsappiryhmä. Sovitaan siinä, että nähdään kahvilla ja ajetaan taas tampuuri kartonkia, Harri innostuu.

Veijo hymyilee.

– Ei se huono idea ole.

 

Teksti Mari Schildt
Kuvat Vesa-Matti Väärä