"Sivulliselle tämä on tavallista kangasmetsää, mutta mie tiedän mitä jokasen mäen takana on. Jokaisen kiven ja kannonnokan, jonka päällä voi istua ja olla hiljaa. Myö ollaan äidin suvun mailla Suokumaalla, muutama kilometri Venäjän rajalta. 

Työttömänä ollessani testasin moneen kertaan, pystynkö olemaan ahdistunut kannon nokassa, kun koira juoksee ympäristöä ristiin rastiin ja tuo keppiä heitettäväksi. Ei pysty. Hankalat asiat ratkeavat itsestään.

Nuorena muut kaverit haaveili isoista kaupungeista, mie en. Lähdin täältä Joutsenosta Imatralle ammattikouluun labra­linjalle, kun halusin töitä täältä. Se toive toteutui. Nykyään meillä on mieheni Antin kanssa vanha omakotitalo keskustan kupeessa. Lähimetsä on 400 metrin päässä, sieltä pääsee polkua pitkin Saimaan rantaan. Siellä on paras koiranuittoranta, missä tuli käytyä Hessun kanssa paljon.

Hessu on nykyään tuhkauurnassa tv-tasolla.

En mie nuorena metsistä puhunut, tietenkään. Kokeilin kolme viikkoa salibandyä, sitten soitin vuoden harmonikkaa, sitten taas jotakin muuta. Vanhemmille pitää antaa siitä aplodit, että sietivät sitä, tarjosivat aina uusia mahdollisuuksia.

Neljä vuotta sitten Antti oli hankkinut liukulumikengät ja oli lähdössä Lieksaan niitä kokeilemaan. Hän yllättyi, kun sanoin että mie lähen kanssa. Oli maaliskuun loppu, yöllä 20 astetta pakkasta ja päivällä plussaa, siinä upposi iltapäivällä hankeen. Sitten yöksi laavulle.

Kun tulen valoon pääsin, se oli kertalaakista selvä. Olin löytänyt minun juttuni.

Sen jälkeen olemme vaeltaneet aina kun lomat sopii yhteen. Juhannuksen aikaan 2020 käveltiin hissukseen reilu sata kilometriä Kessin ja Vätsärin halki. Se oli koskematon erämaa, ihmeellinen paikka. Kerran törmättiin toiseen pariskuntaan.

Myö vaellettiin aina koiran kanssa. Kun Hessu kuoli, olen tuntenut oloni osattomaksi, mutta nyt se on alkanut väistyä. Uudesta perheenjäsenestä ollaan Antin kanssa puheltu, paimenkoirasta.

Täällä istuessa huomaan, että koiran paikka on jo valmiina miun sydämessä. Tänne myö sitten yhdessä tullaan. Tästä tulee hänellekin tärkeä paikka."

Teksti, Ilkka Palmu, kuva: Mikko Nikkinen