Maanantai ja kello 10.40: Osasto nelosen jääkiekkoilijat alkavat kerääntyä Hakametsän kolmoshallin pukuhuoneille siinä kokoonpanossa, jonka työvuorojen herra on tällä kertaa suonut. Nyt on vain parhaat paikalla.

Kaikki käy verkkaan. Puhellaan ne ajankohtaiset. Miltä nyt tuntuu, kun työt loppuu?

– Tehtaalla on nykyään ennennäkemättömän hilpeä tunnelma. Pahin sokki on ohi, ei tarvitse enää jännittää, kertoo Matti Raivio.

Juha Ruoranen kiskoo läpinäkyvällä teipillä reisisuojia kiinni. Jukka Suonpää on kutsuttu lisämieheksi. Heikäläisiä tarvitaan aina.

Vuorojen vaihtelut vaikuttavat peliporukan kokoon niin kuin kuun asennot kolotukseen. Liiton ulkopuoliset varamiehet pelastavat pelejä, esimerkiksi Keskolla iltavuoroa tekevä Tero Juusola.

– Eihän tätä voi olla pelaamatta, kun oikein pyydetään!

Yleensä riittää väkeä kahteen ketjuun. Usein mennään yhdellä, vähimmillään 4 – 4. Palapelin tärkein nappula lienee maalivahti Hannu Laikola, joka järjestää maaliin sijaiset, jonkun junnulapsen vaikka. Ilman molaria pelaaminen olisi tosi tylsää.

Ne pelaa pakkina, jotka osaa luistella takaperin.

Aktiivisia kiekkoa pelaavia paperimiehiä on reilu kolmisenkymmentä. Porukassa ei vallitse erityisiä rooleja, jaot syntyvät itsestään pelipaitojen värin mukaan. Harri Järvinen kertoo, millä perusteella pelipaikat määritellään.

– Ne pelaa pakkina, jotka osaa luistella takaperin.

Harri ehti valmentaa Ilveksen junnuja 18 vuotta. Pelaaminen on verissä, mutta taistelutahto verkastunut. Hienosti väistelevät muutkin miehet toisiaan, kiekko liikkuu lavasta lapaan ja vaihtoaition laita kopisee aina, kun jonkun kentällä kiitävän miehen pelisuoritus ansaitsee kunnioitusta.

Ketä kunnioitetaan eniten?

– No Pekkiä tietysti.

Entä ketä vähiten?

– Sille viivalle mahtuu aika moni!

Semi Pekki on porukan kruununjalokivi, Mäntän KiePon kasvatti, joka pelasi liigassa laitahyökkääjänä. Entinen ammattilainen lopetti peliuransa 30-vuotiaana, kun pääsi Silvan metsäinstituuttin kautta tehtaalle töihin.

– Ilves, HPK, Jokerit, SaiPa...muutaman vuoden olis voinut vielä rämpiä Hyvinkään Ahmoissa, mutta kyllä se hetki oli oikea. Ei tarvinnut enää joka päivä näyttää hiki piukassa parastaan!

Vähän jää epäselväksi, tarkoittaako mies työntekoa vai pelaamista.

Mihinkä sitä valmentajaa tarvitsee, herää kysymys. Itsestään soljuvaa pelailua seuratessa mieli seestyy, tiedättehän, sellainen buddhalainen olo, kun ei tarvitse katsomossa pelätä adrenaliinin roiskumista laidan yli kasvoille. Ei kiivaita huutoja.

– Se mitä jäädään käsissä ja jaloissa, otetaan sielulla, sanoo Suonpää.

Koville kuitenkin ottaa. Erityisesti Duke Lumijärvellä, 52, joka vilkaisee ranteesta pulssikseen 172.

– Aivan loppu. Kun koko kesän lepää eikä siltikään jaksa.

Oikeasti selitys on yövuoro, joka päättyi neljä ja puoli tuntia sitten.

– Heräsin parkkipaikalta ja tajusin olevani täällä. Ja vielä menen yhdeksi yöksi töihin lepäämään, kertoo Duke.

Mies hymyilee lievästi mielenvikaisesti. Olen iloinen, enhän ole pitkään aikaan kohdannut masokistia, en tällaista rentoutta. Mikä on tilanne? Turha kysymys, kukaan ei laske. Ei tule jäähyjä. Ei taklata.

Palkinto treenaamisesta odottaa Edun herkkukeitaassa. Jaot tehdään Lyonin kanan ja dippilihapullien välillä, puhellaan Ilveksestä ja Tapparasta.

– Uran alussa oli tärkeää kuulua jompaan kumpaan seuraan, ennen kun oli muita näyttöjä. Edesmennyt työnjohtaja Köykkä, ilvesmies, kysyi asiaa heti ensimmäiseksi, muistelee Pekki.

Nämä ajat ovat kohta lopullisesti ohi. Miehet jäävät kiistelemään lihapulla tai kananpala suussa, ovatko maalta tulleet Tapparan miehiä vai eivät. Yksi asia mietityttää kaikkia.

– Että jatkuuko pelivuoro tehtaan loppumisen jälkeen? Auttaako liitto?

Miehet parhaassa iässä eivät malttaisi millään lopettaa. 

Teksti ja kuva: Ilkka Palmu