On päivälevon aika ja Timo Niemelä on mennyt pitkälleen kakkoskämpässään Pietarsaaressa. Hän on juuri palannut tenniskentältä kotiin.

– Olin samassa vuorossa olevien äijien kanssa pelaamassa pari tuntia, sekä kaksinpeliä että nelinpeliä, hieman väsynyt mies kertoo. 

Parin tunnin urheilutuokio on työnantajan kustantama, ja miltei parina päivänä viikossa tennismaila heiluu kädessä. 
Pietarsaari, tai Jeppis paikallisittain, on Timo Niemelän koti työviikkoina.

Tänään hänellä on välivapaa työstä sylinterimiehenä Billerud­Korsnäsin tehtaalla. Tehdas valmistaa voimapaperia, kuten sementtisäkkejä, ja elintarvikepakkauksia, muun muassa sokeri- ja jauhopakkauksiin. Yhteensä tehtaassa valmistuu 200 000 tonnia erilaista paperia vuosittain. Täällä Timo Niemelä on työskennellyt viitisen vuotta.

Samana vuonna kun Suomi voitti jääkiekon MM-kultaa Ruotsissa 1995, Timo Niemelä aloitti työt Tervasaaren tehtaalla. Monta vuotta ehti vierähtää samoissa työkuvioissa. Ensimmäinen iso muutos tapahtui vuonna 2012. Silloin Tervasaaren tehdas siirtyi UPM:lta ruotsalaisen BillerudKorsnäsin omistukseen. Hänen mielestään se muutti tehtaan henkeä ja ihmissuhteet parempaan.

– Ruotsalainen tapa johtaa on ihmisläheisempi ja inhimillisempi, Timo Niemelä kuvailee. 

Hänen mukaansa toisenlainen johtamistapa näkyy kaikessa toiminnassa, ja siinä, miten työnantaja suhtautuu vaikkapa työturvallisuuteen ja työehtosopimusten solmimiseen.

– Ääntä ei koroteta, ei ole kinaa eikä riitaa. Hierarkia on vähentynyt. Esimiehet ovat suomalaisia, mutta he johtavat ruotsalaiseen pehmeämpään tapaan. 

Toinen muutos, joka vei Timo Niemelän Jeppikseen, tapahtui vuonna 2016. BillerudKorsnäs ilmoitti, että Tervasaaren tehtaan paperikone siirretään Ruotsiin sisartehtaaseen Skärblackaan Norrköpingin ulkopuolelle. Yritys tarjosi mahdollisuuden halukkaille työntekijöille muuttaa koneen mukaan Ruotsiin, ja muutama työpaikka tarjottiin myös Pietarsaaren tehtaassa. Timo Niemelä päätti hakea paikkaa Pietarsaaresta, ja sai sen. Pietarsaareen hän muutti 2016.

Niemelä toteaa, että raha ratkaisi.

– Minulle oli selvää, että lähden tänne ja että perhe jää Tampereelle. Tämä toimii hyvin, se on tuonut hienoa vaihtelua, hän sanoo. 
YKSI syy ratkaisun toimivuuteen on se, että tehtaassa on käytössä 12-tuntinen työvuorojärjestelmä. Yritys oli ensimmäisten joukossa ottamassa järjestelmää käyttöön. Kun viiden päivän vapaa kutsuu, hän matkustaa kotiin Tampereelle, jossa vaimo ja 12-vuotias poika asuvat. Matka kestää nelisen tuntia suuntansa. 

– Nyt pääsee eri tavalla irtautumaan tehtaasta vapaalla, koko ikänsä Tampereella asunut Niemelä pohtii. 

Perhe-elämä ei hänen mukaansa ole kärsinyt. Hän on ehtinyt olla naimissa vaimonsa kanssa jo 13 vuotta, ja erillään olo on tuonut hyvää suhteeseen. Lapsikin on jo sen ikäinen, että isäkaipuu ei enää iskee. 

Osaksi Pietarsaaren tehtaan porukkaa hän kokee päässeensä nopeasti.

– Ihmiset ovat siinä mielessä varmaan erilaisia. Olin YK:n joukoissa Libanonissa kaksi kertaa. Toisella kerralla, vuosituhannen alussa, olin monikansallisessa yksikössä, jossa oli seitsemän maan kansalaisia mukana.

– Se oli elämäni paras reissu ja se on avartanut meikäläisen ajatusmaailmaa aika lailla. 

Pietarsaaressa Niemelä arvostaa elävää kaksikielisyyttä. 

– Näen sen rikkautena. Ruotsinkielen taitoni on parantunut, kun sitä kuulee joka päivä tehtaassa. Pidän sitä tosi hyvänä juttuna, hän sanoo. 

Toinen työntekijä, joka päätti napata mahdollisuuden muuttaa työn perässä Pietarsaareen, on 31-vuotias Joonas Kiiala. Hän aloitti Tervasaaressa vuonna 2012, kuukautta ennen omistajan vaihtoa. Hän oli ensin kesätöissä Pietarsaaressa 2016.

– Ekasta kesästä siellä jäi hyvät fiilikset, ja ajattelin että voisin hakea työtä sieltä uudestaan.

Seuravana kesänä hän teki niin, pesti piteni, ja lopulta hän sai vakipaikan. Nyt hän työskentelee jälkikäsittelymiehenä enimmäkseen pituusleikkurilla.

Lempäälästä kotoisin oleva Kiiala ajaa yhä harvemmin takaisin vanhoille kotikonnuille vapaita viettämään. Pietarsaaresta on alkanut muodostua uusi koti.

– Ajattelin täällä pysyä, jos työt jatkuvat.

Teksti Jonna Söderqvist
Kuva Ulla Nikula