Ajan syksyisessä maalaismaisemassa kohti Pirkanmaalla sijaitsevan Vesilahden keskustaa, jossa lauletaan toisinaan ringissä ponilauluja. Kyse on partiosta.

Ossi Mukkala johdattaa minut laulun lähteelle, Vesilahden valkohäntien kololle seurakuntatalon sisälle. Sisarukset Rami Uusitalo ja Mariisa Veijalainen saapuvat kavereiksi. Ossi koutsasi heitä sudenpentuvaiheessa, kun Uusitalot olivat vielä viattomia kullannuppuja. Veti ryhmäleikkejä, hyppi ja kiersi ponina ison ringin ympäri ja pysähtyi, kun laulussa päästiin Mitähän ne meille kertoo -kohdan loppuun. Sen jälkeen laulettiin laulun loppuosa kahdestaan, ja sitten neljästään, ja lopulta koko poppoo oli piirin sisällä.

Kolmikko valmentaa lippukunnan lapsia erätaitoisiksi seuraavilla spekseillä: perhepartioryhmä alle kouluikäisille, sitten sudenpennuiksi, kymmenen vanhana seikkailijoiksi, 15-vuotiaana samoajiksi, 18-vuotiaana vaeltajiksi, 21-vuotiaana tarpojiksi ja kolmikon kaltaisiksi vastuunkantajiksi.

Ossin lapsuudenkoti on alle sadan metrin päässä kolon ikkunoista. Hän asuu Akaassa, mutta henkinen lippukunta on täällä. Sama pätee Tampereella asuviin sisaruksiin. Vesilahdella käydään kerran viikossa koloilloissa. Kotona haaveillaan tulevaisuudesta, jossa paluumuutetaan omakotitaloon lähelle elämän keskeistä asiaa.

– Valkohännät on meille oma porukka, niin kauan ollaan tehty samaa hommaa yhdessä, funtsii Ossi.

Partiolaiseksi opetetaan tekemällä. Kolossa syntyy linnunpönttöjä ja lintulautoja ilman höyläpenkkiä, puristimet ja penkit riittävät, partiopuukot käytössä.

– Tähän se vapaa-aika menee, sanoo Rami. Hän on juuri väsännyt mainosta ja suunnitellut ohjelmaa lippukunnan syysretkeä varten.

Partiolaiset ovat parhaimmillaan suurleireillä, joihin osallistuu tuhansia ihmisiä. Yhteenkuuluvuuden tuntee ihollaan leirin viimeisessä lipunlaskussa, kun kukaan ei haluaisi leirin vielä loppuvan. Ossi muistelee:

– Kerran tehtiin niin valtava portti, että yksi nukkui sen päällä. Mää kävin jäynäksi nyysimässä toisen ryhmän tekemän Drakula-arkun ja menin salaa siihen nukkumaan. Ilmeet olivat melkoiset, kun sieltä aamulla nousin.

Kisoissa käydään osaamisen äärirajoilla.

– Kerran piti tehdä hirveässä pakkasessa trangialla lakritsia. Saatiin aikaa musta noppakuutio, joka oli yllättävän hyvää!

Vanhemmat partiolaiset näkevät siviilissäkin toisiaan. Rami ja Mariisa osallistuivat juuri autosuunnistuskisaan flanellipyjamoissa unilelujen kanssa. 

– Saadaan olla lapsia jälleen. Pukkitapellaan ja nauretaan maha kippurassa, Mariisa kertoo.

Partio on aikuiselle kuin pääsisi vuosien jälkeen rippikoululeirille. 

Lippukunnan oma paratiisi on Mustalammella puolen tunnin päässä kolosta, keskellä metsää ja ilman sähköjä: kämppä, laavu, ruokailukatos, sauna, makuurakennus, puuvarasto, leirikirkko, susia ja telttasaunalautta lammella. Iltanuotiolla soi kuusten kuiske, tunnetaan ykseyttä metsään.

Kädettömiä ei tästä nuorisosta kasva; he lähtevät talvella yöretkelle maailmankaikkeuteen vaikka 25 asteen pakkasessa, kun luokkatoverit valvovat älypuhelinten loisteessa; he keittävät teetä ja laulavat sudenpentujen lauluja nuotion valossa, ehkä leikkisästikin kuin ponit. Vatsa, vatsa, vatsaa vasten, kylki, kylki, kylkeä vasten, peppu, peppu, peppua vasten. Enteileekö tämän jutun sävel yötä teltassa?

Ei enteile. Partiolainen yöpyy tarpeen tullessa yksin vaikka lumikieppiin, tähdet seuranaan. Kun on hyvä makuupussi!

Teksti ja kuva: Ilkka Palmu