Toinen maailmansota syttyi syyskuussa 1939. Talvisota alkoi, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 30.11.  

Suomen puolustustaistelua auttoi paljon se, että noin 40 prosentin vaalikannatusta nauttiva SDP oli hallituspuolue sekä se, että SAK ja ammattiyhdistysliike tukivat sotaponnistuksia ilman pienintäkään varausta. 

Jos sosiaalidemokraatit olisivat olleet oppositiossa ja ammattiyhdistysliikkeen toimintaa olisi rajoitettu poikkeustilatoimin, kansallista yhteisrintamaa olisi ollut vaikeampi luoda.

Suomen Työnantajain Keskusliiton STK:n oli puolestaan lievennettävä suhtautumistaan ammattiyhdistysliikkeeseen.

Tammikuussa 1940 STK ja SAK antoivat yhteisen julkilausuman, ns. tammikuun kihlauksen, jossa ne tunnustivat järjestäytymisvapauden merkityksen ja lupautuivat neuvottelemaan kaikista työmarkkina- ja muista yhteisistä kysymyksistä, mikäli mahdollista, yhteisymmärryksessä. 

STK ei vieläkään halunnut antaa ammattiyhdistysliikkeelle yksinoikeutta edustaa työntekijöitä eikä myöntyä työehto­sopimuksiin. Joka tapauksessa STK joutui tunnustamaan SAK:n kanssaan tasavertaiseksi neuvottelukumppaniksi. 

Kesällä 1940 Puunjalostusteollisuuden työnantajaliitonkin oli ryhdyttävä neuvottelemaan Paperiliiton kanssa palkankorotusasioista. Myös maan hallitus kehotti toimimaan näin, jotta talvisodan jälkeen virinneeltä kommunistien toiminnalta vietäisiin pohja pois. 

Neuvotteluita käytiin pelkästään liittojen kesken, ei tehtaan ja ammattiosaston välillä. Hallituksen palkkasäännöstely asetti neuvotteluille raamit, mutta aikaa myöten yhteistyö sujui yhä paremmin. 

On erikoista, että kun rauhan aikana aina vuoteen 1939 metsätyönantajat eivät lainkaan tunnustaneet vastapuolta, niin sotaoloissa, jolloin yleensä kansalaisvapauksia rajoitetaan, ammattiyhdistysliike pystyi toimimaan niin normaalisti kuin se nuorten miesten ollessa rintamalla vain kävi päinsä. 

Edes Suomen oleminen jatkosodassa Hitlerin Saksan rinnalla 1941–44 ei vaikuttanut tähän mitenkään.

Jatkosodan aikana työnantajat tajusivat, että heidän olisi taivuttava tekemään työehtosopimuksia. Siihen saakka työnantajapuoli oli pystynyt sanelemaan ehtoja, mutta ammattiyhdistysliike oli voimistumassa. Sodan päätyttyä Paperiliiton ja koko ammattiyhdistysliikkeen jäsenmäärä kasvoi vielä roimasti.

Vuoden 1944 alussa Paperiliitossa oli 3 400 jäsentä, mutta vuoden lopussa 5 800. Vuoden 1945 lopussa jäseniä oli jo yli 14 000.

Paperiteollisuuden ensimmäinen valtakunnallinen työehtosopimus solmittiin joulukuussa 1945. Työnantajat antoivat pienissä asioissa periksi, mutta pitivät neuvottelukokemuksensa avulla pintansa suurissa kysymyksissä.

Vuosisadan alkupuolelta lähtien paperiteollisuus oli pysynyt matalapalkka-alana. Sota-aikana palkkaerot kaventuivat ja vuoden 1945 syksyllä paperiteollisuuden keskituntipalkat olivat noin 90 prosenttia koko teollisuuden keskipalkoista.

Sodan jälkeiset lakot sijoittuivat Oulun, Kemin, Kotkan ja Tampereen seuduille. Siellä oltiin tekemisissä levottomampien alojen kanssa ja toisaalta siellä oli useita työnantajia kilpailemassa työvoimasta.

Kemissä kaksi lakkoilijaa sai surmansa 18.8.1949. Lapin jälleenrakentamisen ja työvoimapulan takia sikäläinen palkkataso oli korkeampi kuin muualla maassa. Työantajat halusivat alentaa palkkoja. Suunnitelmana oli saada palkkoja pienemmäksi myös muualla maassa, kunhan ensin olisi hoidettu Kemi.

Seurauksena oli koko Kemiyhtiötä koskenut työtaistelu. Fagerholmin hallitus päätti murtaa lakon vaikka väkisin. 

SAK piti Kemiyhtiön uittoa avoimena työmaana, jossa työskentely ei ollut rikkuruutta. Kemiläiset työläiset olivat toista mieltä. 18.8. noin 2000 lakkolaista lähti karkottamaan rikkureita. Lakkolaisten ja poliisin välille syntyi selkkaus, jonka poliisi tukahdutti väkivallalla. Yksi lakkolainen ammuttiin kuoliaaksi ja toinen menehtyi jäätyään auton alle. Ampujan henkilöllisyys ei selvinnyt koskaan.  ·

Paperiliitto täytti huhtikuussa 120 vuotta. Tässä juttusarjassa valotetaan liiton historiaa. Lähde: Antti Kujala, Paperiliiton historia 1906–2006.

Teksti Reima Kangas, kuva Kansan Arkisto