Stora Enson Kaukopään tehtaalla kartonkikone kulkee nätisti marraskuisena perjantai-aamuna.

– Kun olen ollut 42 ja puoli vuotta näillä koneilla vuorotyössä, ja 32 vuotta koneenhoitajana, niin tiedän, että tilanteet voivat äkisti muuttuakin. Nyt menee kuitenkin oikein mukavasti. Laadussa ollaan, sanoo operaattori, koneenhoitaja Seppo Räsänen.

Prosessihenkilö 2 Matti Sairanen on tänään kuivassa päässä rullamiehenä.

– Vaikka välillä juostaankin koko koneen pituudelta, hän tarkentaa.

Yhteistä historiaa on Räsäsellä ja Sairasella pitemmältikin.

– Minä olin Matin isän prässipoikana aikanaan, kun isänsä oli koneenhoitajana. Asuttiin aika lähekkäin, ja Matin isän kanssa kuljettiin töissä, Räsänen kertoo.

Vaikka miehillä ei ikäeroa olekaan kuin viisi vuotta, oli Räsänen jo tehtaalla töissä, kun Sairanen kävi vielä koulua.

– Kerran kun tässä lenkillä tavattiin, niin sanoin, että täällä olisi paikka auki. Matti hiihti siitä kotiinsa ja pisti asian eteenpäin. Nyt ollaan yli 15 vuotta oltu samassa vuorossa, Räsänen jatkaa.

Sairanen ehti olla töissä firman pääkonttorissakin.

– Olin tuotannon suunnittelijana ja markkinahoitajana. Nyt olen duunari, ja nämä ovat parhaat hommat, mitä minä olen tehnyt, hän hymyilee.

Vuoron kokeneimpana koneenhoitajana Räsäsellä on paljon annettavaa nuoremmilleen.

– Mielelläni opetan näille, että jos laivan kapteenilta pinna katkeaa, niin se on koko porukka tuuliajolla. Operaattorilla pitää homma pysyä kasassa tai hommasta ei tule mitään. Kovassa paikassa vaaditaan pitkäjänniteisyyttä ja muun porukan rauhoittelua. Että ei tämä ole mitään tämän kummempaa, joskus se kone vain koettelee, hän sanoo.

Sairanen sanoo, että on voimavara, kun vuorossa on monta tuttua jo vuosien takaa, saman kylän poikia.

– Tietää, että nämä osaavat hommat, se helpottaa. Ja jos on ongelma, sen tietää, kuka juuri siihen asiaan on spesialisti, Sairanen sanoo.

– Melkein voisin sanoa, että työurani kovin porukka on tällä hetkellä ympärillä, Seppo Räsänen toteaa.

Viikonloppu sujuu töissä. Ulkoilut ja metsästys saavat muutaman päivän odottaa. Räsänen kertoo, että viimeksi eilen hän kävi haulikkoa ja pystykorvaa ulkoiluttamassa.

– Kolmevuotias olin, kun karkasin pystykorvan ja korkkihaulikon kanssa metsään. Saalis oli aika laiha. Ensimmäiset niin sanotut kehityskeskustelut käytiin, kun lopulta löydyin sieltä metsästä. Sen verran sitä mietin, että pidin pienen paussin ja aloitin seitsemänvuotiaana uudestaan. Siitä se on jatkunut, hän hymyilee.

Teksti: Mari Schildt, kuva: Mikko Nikkinen