Joulu on aina ollut yhtä juhlaa euralaiselle Jenni Kivistölle. Se alkoi jouluaattona vuonna 1977, kun hän syntyi vanhempiensa parhaaksi joululahjaksi. Myöhemmin erityinen syntymäpäivä aiheutti lähinnä päänvaivaa kaverisynttärien järjestämisessä. Ongelma ratkaistiin siten, että hän vietti kesäisin kaverinimppareita. Muuten hänestä on aina tuntunut ihan luonnolliselta, että aamulla on synttärit ja illalla joulu. Niin se menee hänen perheessään edelleen.

– Vain pikkuveljen mielestä oli katkeraa, kun minä sain lahjoja jo aamulla, kun hänen piti odottaa iltaan asti, Kivistö nauraa.

Mitä vanhemmaksi Kivistö on tullut, sitä vähemmän hän kokee olevansa tavaran perään.

– Sen suhteen olen minimalisti: en halua mitään turhaa kaappeihin: Maailma on jo täynnä tavaraa! Minä ajattelen just nimenomaan niin, että kun lahja tulee meille käyttöön ja siitä on hyötyä minulle ja muille, silloin se on hyvä lahja, hän summaa.

Kivistö sanoo, ettei oikeastaan tykkää myöskään yllätyslahjoista. Siis sellaisista, joiden kohdalla pitää itsekseen ihmetellä, että mitähän minä tälläkin teen. Parempi on sellainen tapa, että mies kyselee etukäteen toiveita, ja käydään ehkä yhdessä kaupassa katsomassa.

– Mies sen sitten salaa jostain hankkii, hän hymyilee.

Hyvä joululahja on Kivistön mielestä ollut urheilukello. Se on hänellä ranteessa päivittäin. Hän sanoo, että on liikkuvainen ihminen, mutta treeniohjelmien sijaan hän käyttää urheilukelloa oman hyvinvointinsa apuvälineenä.

– Se mittaa ranteessa sykettä, unen laatua ja määrää, lenkillä se mittaa harjoituksen kestoa, kilometrejä ja sykkeitä. Minulle se on lähinnä suuntaa antava, hän juttelee.

Niin yllättävältä, kuin se nykypäivänä kuulostaakin, urheilukello on hänelle ajannäyttäjä, ja siinä hommassa erityisen kätevä paperityöntekijän työssä Kauttuan Jujo Thermalin tuotannossa.

– En kulje aina kännykkä mukana, vaan olen oppinut katsomaan kelloa ranteesta, hän hymyilee.

Urheilukello laskee työpäivän aikana kertyvät askeleet, ja niitä kertyykin aikalailla. Kivistö kertoo, että kello mittaa askeleita gps:n avulla, joten se ei aina hoksaa kaikkia pituusleikkurin vierellä suppealla alalla kertyviä askeleita, mutta 5000 askelta ja ylikin kertyy silti kellonkin laskuriin helposti.

– On tästä ollut hyötyä. Jos kelloa ei olisi, tuntuisi, että jotain puuttuu. Nykyään sanotaan, että kun monella on ranteessa tällainen kello, niin ihmiset elävät niin orjallisesti sen kanssa, että sairastuvat jo siitä, hän miettii.

Hänelle kello ei kuitenkaan sanele elämää. Se on apuväline siinä, kun hän miettii itselleen sopivia keinoja huolehtia hyvinvoinnista elimistöä rasittavassa vuorotyössä. Omasta jaksamisesta ja terveydestä on pidettävä huoli, että työssä jaksaa. 

– Kun väsyttää, katson myös kellosta, mitä se osaa kertoa asiasta. Silloin kellokin yleensä kertoo, että olen nukkunut huonommin, hän kertoo.

Tänäkin jouluna Kivistö arvelee, että saa jälleen herätä miehen ja lasten synttäritoivotuksiin. Edessä on perinteinen kotijoulu ja jouluruuat. Mummua ja pappaa käydään katsomassa, ja ehkä viedään kynttilä haudoille.

– Olen kauheasti tykännyt käydä Kauneimmat joululaulut -tilaisuuksissa, ja kolmasluokkalaisen kuopukseni Ronjan kanssa on käyty myös Lasten kauneimmat joululaulut -tilaisuuksissa, molemmat pidetään kirkossa. Siellä on ihana, rauhallinen tunnelma, ja tulee joulufiilis, hän kertoo.

Tänä vuonna joulu on Kivistölle erityinen: Vanhin poika Eemeli pääsee jouluksi armeijasta, ja vanhempi tytär Peppi valmistuu parahiksi lähihoitajaksi. 

– Vanhemmat lapset miettivät, mitä seuraavaksi ryhtyisivät tekemään. He ovat hakeneet työpaikkoja, ja molemmat miettivät omilleen lähtemistä. Tässä on muutoksien vuosi edessä, Kivistö miettii.

Kun hän tänä vuonna kuuntelee lempijoululaulujaan, Taivas sylissäni ja Heinillä härkien kaukalon, niissä on aivan erityinen tunnelma.
Vuonna 1995 nelilapsisen Suortin perheen koko sisarusparvi oli päivystänyt ikkunan takana jo tunteja, kunnes joulupukki vihdoin karautti autollaan perheen kotitalon pihaan Kouvolan Aitomäellä. Ulkonäöstä ei voinut erehtyä: Tämä oli aivan oikea joulupukki, oli punaiset tamineet ja valkoinen parta. Kahdeksanvuotias Jarkko Suortti sai pukilta ison paketin, joka helisi lupaavasti. Ei hän silti osannut kuvitellakaan, mitä joulupapereiden seasta löytyisi.

Olihan hänellä legoja. Niillä oli oman huoneen lattian lisäksi päällystetty tarpeellinen määrä lattiapinta-alaa muuallakin. Tämä oli kuitenkin toista. Se oli vajaat puoli metriä pitkä, siinä oli sinivalkoiset purjeet ja paljon tykkejä. Se pitäisi kuitenkin ensin rakentaa, eikä kahdeksanvuotiaalla enää ollut aikaa hukattavaksi. Palanen kerrallaan hän syventyi rakennustyöhön. Tästä tulisi hienoin merirosvolaiva ikinä.

– Se oli pyhä toimitus, Suortti hymyilee.

Hän muistaa, että kyllä sillä sitten leikittiinkin. Merirosvoja oli kansi täynnä, ja vaikkei aarretta tainnut ollakaan puolustettavaksi, toisten merirosvojen kanssa kalisuteltiin sapeliä aina, kun mahdollista. Ja saattoi laivakin saada uusia varusteita, koska legothan eivät aivan heti loppuneet kesken.

– Varmaan on merirosvolaiva vieläkin vanhemmilla jossain, kymmeninä palasina. Ei se ehjänä kauaa kestänyt, Suortti miettii.
Anjalan paperitehtaalla sähkötöihin erikoistuneena prosessinhoitajana työskentelevä Suortti sanoo, että nykyisin joulut ovat erilaisia. Poikamiehen elämässä ne tuntuvat lähinnä miltä tahansa vapaapäiviltä – jos ei sitten satu olemaan töissä.

– En ole mikään jouluihminen, hän sanoo.

Tämän joulun hän viettää tehtaalla. Voihan sen ajatella niinkin, Suortti myöntää, että samalla tulee antaneeksi joululahjan kollegalle, jolle on tärkeää olla jouluna vapaalla. Ihmisillä hyvä tahto, vai miten se menikään.

Sitä ei voinut olla kuulematta. Tarkemmin sanoen sitä kuunteli lähes koko Ilmajoen peltojen keskellä jokivarressa maaseudun rauhasta haaveileva Tuomikylä. Kun Markku Keltamäki hyppäsi alas bussista mumman tien päässä, eno siellä luukutti stereot täysillä merkillistä musiikkia, josta alakouluikäinen Markku ei oikein ottanut selvää. Mutta se oli varma, että nyt kolahti ja kovaa.

Mumma ei ollut metelistä millänsäkään, vaikka itse oli enemmän tangon ystävä. Musiikkia se oli kuitenkin, hevimetallikin.

Keltamäen perheessä huomattiin pian, että hevimusiikki oli pojasta lähtemättömissä. Se raikui radiosta, ja sitä äänitettiin itse kaseteille. Tärkein kaikista oli Dio, pitkätukkahevin kruunaamaton kuningas. Heinäkuussa 1984 ilmestyi bändin toinen albumi Last in line, josta riitti juttua koko syksyn.

– Kai vanhemmat olivat kyllästyneet, kun soittelin sitä tulemahan niitten rarioosta, Keltamäki muistelee.

Kunnes koitti jouluaatto. Keltamäki oli 11-vuotias ja miehekkäästi epäilyistään hiljaa, sillä pikkusisko uskoi vielä joulupukkiin. Pukki kävikin, mutta kiireisenä virkamiehenä vain kääntymässä. Muisti sentään soittaa ovikelloa, ja jättää lahjat oven eteen. Kun Keltamäki avasi pakettinsa, hän ei ollut uskoa silmiään: oma mankkari ja Dion tuore albumi kasettina. Sellaisia hän ei ollut uskaltanut edes toivoa.

– Se oli ensimmäinen kaupasta ostettu albumini, hän muistaa.

Kasetti on Keltamäellä vieläkin, tallessa ja kunniapaikalla, vaikka sittemmin levykokoelma on paisunut tuhansiin äänitteisiin. Diosta se kaikki kuitenkin alkoi.

– Se oli isseen ja äiteen ostama. Olivat hymynä, kun oli mieleinen. Perhe saattoi jossain vaiheessa kyllästyä, kun kuuntelivat samaa kasettia vuoden päivät, Keltamäki hymyilee.

Onnelliseksi Dion musiikki tekee Keltamäen vieläkin. 

– Varsinkin kun laittaa soimahan, niin osaa vieläkin laulaa mukana. Kyllä siinä muistaa, millainen pikkupoika sitä oli, hän tuumii.
Silloin Keltamäellä oli päällä farkkutakki ja siinä hihamerkkejä ja rintanappeja, joissa luki Dio, Iron Maiden ja Judas Priest. Kun takki meni vaihtoon, rintanapit irrotettiin huolella ja siirrettiin uuteen vaatteeseen. Tukka oli niin pitkä, kuin parturia ja sinne taluttavaa äitiä välttelemällä onnistui kasvattamaan.

Paperityöntekijänä Aution Laatikkotehtaalla Seinäjoella työskentelevä Keltamäki tuumaa, että musiikkimaku lyötiin silloin lukkoon, eikä sitä sen jälkeen ole tarvinnut muuttaa. Ehkä se on hiukan venynyt yhdestä päästä 1950-luvun rockiin ja toisesta 1990-luvun hevimetalliin. Keltamäki kertoo huomanneensa, että tämän ajan nuorille musiikki ei ole enää niin tärkeä juttu, kuin hänen nuoruudessaan. Ne ovat nyt muut asiat, joilla identiteettiä rakennetaan.

– Se on enemmän tuollaista kertakäyttömusiikkia nykyään tuo, mitä nuoriso kuuntelee. Heille puhelimet ovat tärkeämpiä, pyydellään Google play-kortteja joululahjaksi, joilla voi ostaa sovelluksia, hän miettii. 

Kotona kymmenvuotiaan Vincent-pojan suosima rap-musiikki kuulostaa isän korvassa suunnilleen yhtä suloiselta, kuin hevimetalli tangosukupolven mielestä. Vaikka nuoriso kuuntelee musiikkinsa Spotifystä, Keltamäki astelee edelleen mieluiten levykauppaan etsimään aarteita. Osa niistä kelpaa jälkipolvillekin.

– 11-vuotias Wanda-tytär on nyt ruvennut kuuntelemaan raskaampaa rokkia. Menee jo Nirvanat ja Viikatteet. Hänelle soittelen kaikenlaista, Keltamäki hymyilee.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Veera Korhonen, Johannes Tervo