Kun Ruokolahdella asuvalla Satu-Johanna Bomilla on vapaapäivä, ei ole kahta ajatusta siitä, mitä hän tänä kirkkaana kevättalven päivänä tekee.

– Minä juon aamukahvit ja lähden pilkille, hän hymyilee.

Bom keräilee kamppeet kasaan. Hän pakkaa auton takakoppaan pilkkirepun, pilkit, ja kairan.

– Aluksi minulle kelpasi ”joku pilkki vaan”, ja ”joku penkki vaan”. Sitten tuli fiilis, että haluan omat nämä ja nämä. Nyt minulla on omat pilkit ja jigit ja muut välineet. Sain uuden, selkänojallisen pilkkirepun joulupukilta, ja itse ostin tänä vuonna itselleni kunnon puvun. Se on kelkkahaalari, eli kuoripuku, joka pitää tuulen. Jäällä on oikeasti kylmä! Pitää olla hyvät varusteet, hyvät kengät – ja hyvät toukat, hän juttelee.

Saimaa on vain runsaan parin kilometrin päässä, mutta Bom ajaa autolla mahdollisimman lähelle paikkaa, josta hän tänään aikoo kalaonneaan koittaa.

– Minulla on ollut potkukelkka autossa kyydissä, mutta hanki upottaa sen verran kuitenkin, ettei pääse kelkalla menemään. Menen kävellen sitten. Meillä on nyt niin paljon lunta, että liukasta ei jäällä ole. Täällä ei luistelujäätä oikeastaan juuri tulekaan, koska ei tuule yhtä kovaa, kuin meren jäällä. Tämä on kuin peltoa, hän juttelee.

Onneksi sentään on jäätä. Bom kertoo, että perhe on urhoollisesti jaksanut kuunnella hänen ruikutustaan joulukuusta tammikuun puoleen väliin, kun jää on ollut vielä liian heikkoa pilkkimiseen.

– Viime keväänä oli hirveä pettymys, kun piti jäädä rannalle, eikä uskaltanut mennä! Yleensä katson, mitä kalustoa jäällä liikkuu. Ovatko muut käyneet jäällä, onko moottorikelkkoja? Keväällä rupean pikkuhiljaa tunnustelemaan tilannetta. Jos se alkaa itsestäkin tuntua epävarmalta, niin en lähde edes kokeilemaan.

Bomilla on pilkillä aina jäänaskalit kaulassa.

– Jos yhtään epäilyttää, niin kairaan jo matkalla reikiä ja katson, kuinka paksua jää on, että varmasti uskaltaa mennä. Niinhän sitä sanotaan, että kyllä jää aina pilkkimiehen kantaa! Osa on niitä hurjia, jotka istuvat pilkillä vielä viimeiselläkin lautalla.

Ennen pojan syntymää en edes koskenut kaloihin!

Prosessityöntekijänä Stora Enson Kaukopään tehtaalla työskentelevä Bom on lajissaan harvinaisuus. Itä-Suomen yliopiston kyselytutkimuksessa viiden vuoden takaa arvioidaan, että onki- ja pilkkiharrastajista on naisia 18 prosenttia. Yksin pilkkiviä naisia on todennäköisesti sitäkin harvemmassa. Pilkkivän naisen takana on on kuitenkin tässäkin tapauksessa pilkkivä mies, tai oikeastaan kaksi.

Vanhassa värivalokuvassa pieni Satu-Johanna onkii isän puunoksasta askartelemalla vavalla. Silloin hän oli sitä mieltä, että kalat puhuvat. Into kalastamiseen kuitenkin lopahti siihen asti, kunnes hänestä tuli äiti.

Varmaankin pappa se oli, joka innosti nyt 12-vuotiaan Leo-pojan kalastamaan, ja Leo vei mukanaan äitinsä.

– Ennen pojan syntymää en edes koskenut kaloihin! Kun Leo tykkäsi kalahommista, niin minun piti lähteä pilkille mukaan. Tosin jonkun piti aluksi kairata reiät ja ottaa kalat koukusta, mutta siitä se sitten lähti. Kun poika oli niin kalastushöperö, niin minustakin tuli yhtä höperö. Äkkiä huomasin, että käynkin yksin Saimaan rannalla kalassa. Sillä lailla siitä tuli minun harrastukseni, hän muistaa.

Viime kesänä Bom kävi isänsä kanssa vielä siikaverkoilla. Bom souti, ja isä laski ja nosti verkot. Sen päälle isä teki ratkaisunsa.

– Hän sanoi, että nyt pisti piisaamaan verkoilla käynti. Sen ymmärtää, kun ikää tulee. Minä sain häneltä veneen ja kaikuluotaimen, Leo sai vetouisteluvavan. Yksin isä yleensä tykkäsi touhuta, ihan niin kuin minäkin tykkään käydä yksin kalassa, hän pohtii.

Bomin aviomies Ami käy mieluummin hiihtämässä.

– Kävimme me kyllä yhden kerran tuossa yhdessäkin. Hän on ehkä liian levoton jäälle. Hän tuskastuu ja haluaisi heti sitä kalaa. Minä menen nauttimaan, en saalistamaan hullun kiilto silmissä. Vaikka muuten olen nopea liikkeissäni, niin siellä en ole. Minulle pilkkiminen antaa omaa aikaa ja rauhaa.

Äidin kalastusinnostus on Leon mielestä oikeinkin hyvä juttu. Kesälläkin, kun ollaan mökillä, äiti ei jää verannalle istuskelemaan, vaan lähtee mielellään ongelle mukaan.

Järvenselkä on kirkkaan valkoinen, ja rannat aaltoilevat tummanvihreinä sinisen taivaan alla, kun Bom on saanut reiän kairattua ja on asettunut pilkkijakkaralle istuskelemaan. Hän naurahtaa, että on se aika metkaa, että täällä sitä istutaan vetten päällä.

– Nautin siitä, kun aurinko paistaa. Tuntuu, että akut latautuvat ja saa energiaa. Joskus sitä miettii syntyjä syviä ja joskus huomaa, ettei ole miettinyt mitään. Jää sellaiseen hömötystilaan: on vain. Kukaan ei vaadi mitään. Saa omassa tahdissa mennä ja olla. Minä en jäällä selaa kännykkää, vaikka muuten olen paljon puhelimella. Täällä se on taskussa. Vain olen ja tuijotan reikään, jos sieltä jotain tulisi, hän juttelee.

Auringon kanssa hän on oppinut olemaan varuillaan.

– Olen kyllä huomannut, että jäällä vähän tarttuu tuo aurinko. Viime keväänä sattui, että minulla oli naama aivan kirkkaan punainen! Kun oli ollut aurinkolasit päässä, niin sitten oli kuin pandakarhu. En ollut laittanut aurinkovoidetta ja kärähdin heti. Vaikka nenä on melkein jäässä, aurinko käy siihen silti, Bom hymyilee.

Raikkaus ja vapaus, hyvä hengittää ja olla, hän miettii. Siinä ne tärkeimmät syyt olemiseen.

Nainen pilkillä herättää lähinnä uteliaisuutta. Naisihminen havaitaan Bomin mukaan vaatteiden väristä jo pitkän matkan päästä.

– Kysyjiä tulee, mutta myös neuvojia, onneksi hyväntahtoisia. Kysellään, millä vehkeillä pilkin, olenko saanut mitä, ja missä olen käynyt pilkillä. Naista kohtaan tunnetaan mielenkiintoa, koska meitä ei hirveästi täällä jäällä ole.

Hän miettii, että ehkä ei olekaan niin paljon eroa miesten ja naisten välillä, vaan enemmänkin pitempään ja vähemmän kalastaneiden välillä.

– Minä olen vielä sellainen nautiskelijakalastelija. Yhdet taas loikkivat kuin kanit kairojensa kanssa ja poraavat hullun lailla. Kieltämättä toisissa paikoissa jää on kuin reikäjuustoa, hän nauraa.

Vaikka jokunen juttusille tuleekin, parhaita pyyntipaikkojaan he eivät hevillä paljasta. Bom sanoo, että parhaat vinkit hän sai lopulta toiselta pilkkivältä naiselta. Yhteisestä harrastuksesta on mukava jutella miestenkin kanssa.

– Työkaverinkin kanssa viime yönä yövuorossa aika paljon pilkittiin, hän hymyilee.

Pilkkikisoihin Bom ei ole koskaan osallistunut, mutta miettii, josko tänä vuonna kokeilisi.

– Jos tulisi edes se yksi kala, ettei tarvitsisi tyhjin käsin lähteä pois! Olisi aika kiva lukea tulostaulukosta oma nimi ja pieni 50 grammainen ahven, hän nauraa.

Osallistumiseen hänellä on hiukan kynnystä, koska perheen lisäksi hänellä ei oikeastaan ole kalastusyhteisöä.

– Pitäisi kai kuulua kalastusseuraan, mutta minä en oikein ole sellainen aktiivinen seuraihminen. Ehkä en vain vielä ole löytänyt sitä itsestäni, hän miettii ja muistaa, että olihan hän sentään lapsena tanhuseurassa, että sellaista seurahistoriaa kyllä löytyisi.

Pilkkivänä naisena hän on maassa niin harvinainen tapaus, että hänen kalakaverinsa löytyvät Instagramista ja asuvat ympäri Suomen. Suomen Vapaa-ajankalastajilla on meneillään Mimmit kalastaa -hanke, joka kannustaa naisia kalastusharrastuksen piiriin. Bomin mielestä idea on kaikin puolin kannatettava.

Perinnepilkkijä, jolla ei ole akkukäyttöistä kairaa eikä kaikuluotainta ahkiossa: Sellainen Bom sanoo olevansa.

– Minä nautin tekemisestä ja odotuksen tunteesta, että tuleeko sieltä jään alta mitään. Se on paras tunne, kun se alkaa nypyttää, että joku siellä on.

Bomin pilkkipaikoista nousee lähinnä paistinpannuahventa. Hän tykkää kalaruuasta, mutta se ei ole se juttu, miksi hän viihtyy pilkillä.

– En myöskään pakasta kalaa. Annan pois, jos en itse tarvitse. Ihmiset kyllä ottavat kalaa vastaan, kun ilmoittaa vaikka facebookissa, hän kertoo.

Jos kalaa ei ole pilkkireissulla tullut, viimeiseksi Bom käy vielä vakipaikallaan: Josko saisi edes sen säälisärjen. Ja vaikkei saisikaan, tyhjin käsin ei jäältä tarvitse lähteä.

– Minä olen tosi sosiaalinen ja puhelias ihminen, mutta kun jäällä on ollut hiljaa ja yksin, se tekee tosi hyvää. Kotijoukotkin ovat huomanneet, että minulla on aina hyvä mieli, kun tulen pilkiltä kotiin.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Mikko Nikkinen