Karjalan Paperi täyttää ensi vuonna 30 vuotta. Yli puolet siitä ajasta yritys on ollut koneenhoitaja Sakari Martikaisen työnantaja. 

– Sain sähkömieheltä vinkin, että tarvittaisiin työntekijää. Minulla oli hyvä opettaja, sellainen vanhempi mies, joka neuvoi vinkit, konstit ja kikat. Ja sitten päälle itseoppimista, hän kertoo.

Maailmanpoliittiset tilanteet tuntuvat Martikaisen työssä kouriintuntuvasti, sillä ennen Ukrainan sotaa yrityksen tuotannosta meni valtaosa itärajan taakse. Hän kertoo, että sota vaikuttaa hänen arjessaan monella tavalla.

– Imatralla ei ole enää turisteja, sen kyllä kylällä huomaa. Täällähän oli kaikki mahdolliset henkat ja maukat ja kappahlit ja todella paljon semmoisia liikkeitä, joita on vain isommissa kaupungeissa. Nyt ne ovat laittaneet lapun luukulle, hän kertoo.

Kun rajan takaa tuli väkeä, Martikainen muistaa, että he ostivat kaikkea, mitä rahalla sai. Kun Martikainen pari vuotta sitten hankki mökin Äitsaaresta, naapurin mökki oli venäläisomistuksessa.

– Nehän joutuivat myymään sen pois.

Imatralla aloittanut Karjalan Paperi muutti Lappeenrantaan kolme vuotta sitten. Martikainen kertoo, ettei vanhoja vuokratiloja saanut nykyaikaisemmiksi.

– Nyt on ihan viimeisen päälle.

Yritys tekee paperi­teollisuuden alihankintatyötä. Martikainen leikkaa kartonki- ja paperirullia asiakkaan koneisiin sopivaan pituuteen ja leveyteen.

– Toisille on tärkeää rullan leveys, toisille pituus tai halkaisija, hän kertoo.

Useimmiten rullat jatkavat asiakkaan painokoneisiin, joten siisti leikkausjälki on ”miljoonan dollarin kysymys”.

Jos pituusleikkausta tekevää alihankintaa ei olisi, teollisuuden pitäisi investoida enemmän konekantaan ja tiloihin, joilla pölytön pituusleikkaus onnistuu. Martikainen miettii, että tällä kuviolla kaikki pärjäävät paremmin.

Martikaiselle työn suola on monipuolisuus. Hän tekee mitä tarvitaan: ajaa pituusleikkuria tai pakkauskonetta, tekee huoltoja, suojakartonkia, ajojärjestelyjä, on varastomiehenä, ja niin edelleen. Hän naurahtaa, että toimitusjohtajakin sanoo, että ”Sakke hoitaa”, ja siiten hän hoitaa.

– Pääsee tekemään kaikkea kivaa, Martikainen hymyilee.

Leikattava materiaali vaihtelee sanomalehtipaperista paksuun kartonkiin. Parhaimmillaan aamulla saapuneet rullat ovat asiakkaalla jo iltapäivällä. 

Työn tahti on tyypillisesti aaltoilevaa. Alkutalvella on yleensä hiljaisempaa, mutta parin vuoden ajan se on ollut Martikaisen mukaan hyvinkin kiireistä aikaa. Usein kesään mennessä vauhti on hiipunut, ja kesän lopuksi leikkaukset ovat taas tihentyneet. 

Mökkeilystä on tullut Martikaiselle tärkeä henkireikä.

– Töissä aika kova meteli. Mökille kun tulee, niin kyllähän sitä istuu ensimmäisenä tunnin ja kuuntelee hiljaisuutta.

Martikaisen vaimo Miia on usein viikonloppuisin töissä, ja mökkikavereina ovat kaksi kleinspitziä, Riesu ja Tora, jotka ovat saaneet nimensä Harry Potterista.

Mökin remontointi tuli Martikaiselle sopivasti täyttämään vapaa-aikaa sen jälkeen, kun hän vetäytyi taka-alalle sirkuksesta, joka oli hänelle kokonaisvaltainen ja rakas harrastus 15 vuoden ajan. 

– Omat lajini ovat olleet tasapainolajit ja niin sanottu lattia-akrobatia. Slacklinessa tasapainoillaan liinalla, joka on kiristetty esimerkiksi puiden väliin. Sitten on monenlaista pallon päällä tasapainottelua. Kroppaan on jäänyt sirkuksesta semmoinen, sanotaanko, notkeus, hän kertoo.

Sirkuksen kautta Martikainen on tutustunut useisiin ikäpolviin paikallisia lapsia ja nuoria. 

– Oli kiva seurata vierestä, miten lapset kehittyivät. Meidän lapset, eli nämä sirkuslapset, olivat silloin 14–15-vuotiaita. Nyt he ovat yli kolmekymppisiä isiä ja äitejä, ja vieläkin nähdään, soitellaan ja tulevat käymään, Martikainen hymyilee.

Tammikuussa hän sai ensimmäisen lapsenlapsensa. Kunhan pieni tyttö vähän kasvaa, ukki odottaa jo aikaa, kun saa esitellä seuraavalle sukupolvelle sirkuksen taikaa.

Teksti: Mari Schildt, kuva: Mikko Nikkinen