Olen pyöräillyt töihin kesäloman päättymisestä lähtien. Sateessa, tuulessa ja muita kelejä ei sitten ole ollutkaan. Joka ainut päivä työmatkalle sattuu kaikki urpot, jotka eivät osaa edes koiraa kävelyttää muita vaarantamatta. Autoilijat soittavat torvea, kun se on ainoa asia, mihin suomalainen keski-ikäinen mies ratin takana enää pystyy tai muuallakaan. Samahan se oli itselläkin aamuisin autoa ajaessa, läpeensä tyhmää kansaa ympärillä, joka ei varmasti saanut aikaan talvisodan ihmettä. Eikä sitten myöhemmin sitä ydinvoimalaakaan. Pyöräily on hanurista, eikä sen avulla edes laihdu. Kokeiltu on.

Sitten luin lehdestä jutun Suomeen muuttaneesta Anthoniasta, joka polkee aamuisin viideksi töihin Lapväärtin ABC:lle siivoamaan. Työajasta johtuen naapurin täti varmistaa, että Anthonian ekaluokkalainen varmasti herää kouluun ajoissa. Ja kun työhön pääsy syrjäkylällä mahdollistui pyöräillen, tarjosi työnantaja pian myös iltatöitä toisesta suunnasta Kristiinankaupungista. Fillari on siis liikenteessä aamusta iltaan. Matkalle ovat jääneet masennus ja siihen määrätyt lääkkeet sekä useita kiloja. Tytär on muuten tyytyväinen, mutta hänen mielestään äidin pitäisi hankkia pyörän lisäksi vielä suomalaisia ystäviä. Anthonia taas haaveilee suomen kielikurssista. Kaikkea ei ole vielä polkemalla saatu.

Suomessa aikuisten pyöräilykursseja on järjestetty jo useita vuosia. Uutterat vapaaehtoiset tekevät päivittäin työtä, jolla Suomen työllisyysastetta nostetaan oikeasti. Työelämään on saatu naisia, joille polkupyörä saatikka sillä ajamaan oppiminen ovat aiemmin olleet aivan yhtä kaukana kuin Moren utopia. Hyväosaisessa Suomessa monet eivät vieläkään ymmärrä sitä, että kun oma Audi lähtee pihasta kohti työpaikkaa, voi julkisten kulkuneuvojen puute toisaalla tarkoittaa tien nousemista pystyyn matkalla työelämään. Samalla unohtuu se, että vittuilu twitterissä ei työllisyysastetta nosta, eikä tuo yhtään työpaikkaa.

Anthonian jutun lukemisen jälkeen aloin miettimään sen keski-ikäisen pullukan mielenmaisemaa, joka aamuisin lähtee kohti Paperiliiton toimistoa. Mitä jos kanssaihmiset eivät olekaan aamuliikenteessä vain hänen kiusanaan, vaan samalla tavalla pohtimassa päivän lukujärjestystä. Jauhelihaa spagetilla vai perunoilla, ja miten se piltti koulussa pärjää, kun läksytkin on taas tekemättä. Jos on töitä. Ja terve. Ja elämän murheet muutenkin pieniä. Silloin pitäisi haaveilla suupielet korvissa. Se voisi jopa tarttua.

Ai niin. Työkaveri kehui yhtenä aamuna, että pullukan naamakin näytti polkemisen jälkeen freesimmältä. Valehteli hyväkäs, mutta hyvältä se tuntui. Aamupäivällä haaveilin elokuvaroolista, ensi alkuun tosin vain sivuosassa.     

Teksti: Juha Koivisto
Kuva: Janne Markkanen