Lämpömittari kipusi 40 asteeseen, aurinko sattui iholla ja ulkoilma oli kuin pysäyttävä seinä, joka uuvutti ihmisen. Oli vaikea tehdä yhtään mitään. Eikä moni tehnytkään. Koulut myönsivät iltapäiviksi ”hellevapaata”, mikä tarkoitti kotiinlähtöä kello 11.30. 

Moni työnantajakin päästi työntekijänsä iltapäiväksi kotiin, sillä Saksassa ei välttämättä rakennuksissa ole minkäänlaisia ilmastointilaitteita tai ilmapumppuja, joilla sisätiloja voisi viilentää. Täällä talot ovat paljolti vanhempia ja huonommin eristettyjä kuin Suomessa, joten monen työpaikka ja koti velloivat kuumuudessa. 

Junareissustakin tuli kärsimystä. Helle lamaannutti IC:n ilmastointilaitteet ja sai jossain aikaan vaihderikon. Hikoilin kymmenien ihmisten kanssa saunamaisesssa vaunussa, vesipullo jo tyhjänä, ja toivoin, ettei jatkoyhteyttäni peruttaisi. Peruttiinhan se, mutta eräs toinen juna kulki. 

Helle oli tietysti myös terveysriski. Oli juotava koko ajan ja yritettävä vain pysytellä varjossa. Peruin valmentamani junnufutisjoukkueen treenit ja jätin lenkkeilyn. 

Puutarhamme muutti väriään vihreästä vaaleankeltaiseksi. Nurmikko on nyt kuivaa kortta ja puolikypsät karhunvatukat paloivat pensaaseen. Valtava saksanpähkinäpuu pihan perällä näyttää huolestuttavan ruskealta ja masentuneelta. 

Juuri puut tuntuvat kärsivän eniten helteestä ja poikkeuksellisen kuivasta kesästä. Korttelissamme kastellaan nuoria puita kadun varrella, mutta metsiä ei kastele kukaan. 

Kesä on siis myös pahinta aikaa: kymmeniä tuhansia hehtaareita saksalaismetsää on jo kuollut ja erityisesti kuusia sairastuttava kaarnakuoriainen on valtava ongelma. Hallitus järjestääkin syyskuussa kriisikokouksen Saksan metsien pelastamiseksi. 

Jo toinen pätsihellekesä putkeen pistää miettimään, miten yhteiskuntien on sopeuduttava lämpenevään ilmastoon, ja kuinka luonnon selviytyminen ja sopeutuminen on kaikista tärkeintä. Kun metsä voi taas hyvin, niin voi ihminenkin. 

Teksti: Johanna Nordling