Pacta sunt servanda eli sopimukset on pidettävä, totesivat jo muinaiset roomalaiset. Ajatuksena varmaankin oli jo tuolloin, että anarkian voi välttää ja naapuriakin pystyy katsomaan silmiin, jos sen, mitä on tullut ehkä hölmöstikin luvattua, myös pitää. Suurin osa vanhemmista opettaa tämän lähtökohdan myös lapsilleen osana kasvatusta kohti rehellistä aikuisuutta. Silti näyttää siltä, että eivät tätä periaatetta suinkaan kaikki ole sisäistäneet.

Päivittäisessä elämässä törmää silloin tällöin ihmisiin, joiden kitalaessa ”sopimukset on pidettävä” muuttuukin muotoon ”missä niin lukee?”. Tällaisen vilpertin kanssa sopimusten tekeminen on helppoa, koska hänellä ei ole niitä aikomustakaan noudattaa. Ja jos häntä myöhemmin koittaa tilille asiasta, lähettää hän selittämään ihmisen, joka ei tiedä asiasta mitään. Jos näin toimisi yhtiö, olisi se kovin raskasta niille, jotka joutuisivat yhtiön kanssa asioimaan.

Taloustieteilijä Mika Maliranta kirjoittaa Suomen näkymistä juuri julkaistussa kirjassaan ”Pinnan alta”. Maliranta näkee Suomen tulevaisuuden positiivisena erityisesti sen vuoksi, että meillä syntyy jatkuvasti innovaatioita, jotka tulevat parantamaan työn tuottavuutta. Kirjasta luettuani innostuin itsekin. Meillähän metsäteollisuudessa on innovoitu viime aikoina oikein urakalla. Kuulin työpaikasta, jossa parin viikon lomautuksen jälkeen kutsuttiin kolme vuoroa yhtä aikaa töihin istumaan valvomoon. Konehan ei tietenkään puksuttanut sen kovempaa vauhtia kuin ennenkään, mutta pystyttiinpähän saksalaisille taas näyttämään, miten meillä tuottavuutta nostetaan.

Voi olla rakas lukijani, että koet asian siten, että keisarilla ei edelleenkään ole suomenmaalla vaatteita. Tai tässä tapauksessa voisi kai todeta, ettei edes niitä kurpitsavaunuja vai sotkeudunko nyt ajatuksissani jo Liisan seikkailuihin Ihmemaassa. Joka tapauksessa tosi(työ)elämä meillä on yhtä satua, täydellisen uskomatonta mutta totta.

No eipä tuo ”pacta sunt servanda” taida edes roomalaisilta ajoilta periytyä. Maksiimi lienee pikemminkin paavillista alkuperää ja vasta 1200-luvulta. Mitä tästä edellä olleesta sitten pitäisi oppia, jos oikein mikään ei pidä paikkansa, kysyt aivan aiheellisesti. En minä tiedä, joudun toteamaan nöyrästi. Ehkä elämä on lopultakin unenomaista satua. Ilman järjen häivää.

– Vaimo kävi ensimmäistä kertaa teatterissa, kerroin työkaverille makaronilaatikkoa natustaessani. – Mitäs tykkäsi, kysyi työkaveri. – Kehui kovin meidän sosiaalitiloja,
kun toi unohtuneet evääni aamupäivällä.