Sodan jälkeen Suomessa vallitsi pelko Neuvostoliiton miehityksestä pitkälle 1950-luvulle saakka. Itänaapurin masinoimaa vallankumousta pelättiin enemmän tai vähemmän vielä 1970 luvullakin. 

Meriyhteydet avautuivat kesäkuussa 1945. Seuraavien vuosien aikana Suomen viennistä noin puolet oli paperiteollisuuden tuotteita.

Rauhan tultua miehet palasivat töihin. Paperiteollisuuden työvoimasta oli naisia 61 prosenttia vuonna 1944, 40 prosenttia vuonna 1950 ja 25 prosenttia vuonna 1970. 

Rauhanehdoissa Suomi oli joutunut luovuttamaan suuria maa-alueita ja tuomittu valtaviin sotakorvauksiin Neuvostoliitolle. Uuden itärajan taakse jäi neljännes Suomen sellutehtaista, kymmenesosa puuhiomoista ja pahvitehtaista sekä viisi prosenttia paperitehtaista. 

Sotakorvauksien osuus oli alussa 15 prosenttia valtion menoista. Ensin korvauksia maksettiin lähinnä metsäteollisuuden tuotteilla, koska paljon muuta sopivaa vietävää Suomesta ei löytynyt. Neuvostoliitto halusi kuitenkin ennen kaikkea metalli- ja koneteollisuuden tuotteita, ja alaa kehitettiin nopeasti.

Paperiliiton ja puunjalostusteollisuuden välinen ensimmäinen työehtosopimus allekirjoitettiin 1945. Siinä sovittiin molemminpuolinen 14 vuorokauden irtisanomisaika. Sama määräaika koski sairausajan palkanmaksua. Nämä olivat aivan uusia ylellisyyksiä. Työaika oli keskimäärin 47 tai 48 tuntia viikossa. Palkat olivat vähän alle teollisuuden keskiarvon. Eri ryhmille määritettiin eri palkat, ja esimerkiksi raskaista ja erityisen vaarallisista töistä maksettiin korotettua palkkaa. Ylitöistä maksettiin korvausta, mutta yötyöstä ei.

Mielenkiintoisena poimintana keväältä 1945 voi nostaa liittotoimikunnan äänestyksen liiton taloudenhoitajan Kaisa Hiilelän virkavapaudesta. Hiilelä toimi uransa aikana myös Tampereen työväenyhdistyksen rahastonhoitajana ja oli Tampereen ammattiosasto 4:n ensimmäinen naispuolinen puheenjohtaja.

Hiilelän suurin elämäntyö tapahtui kuitenkin toisaalla. Hän oli SDP:n kansanedustajana vuosina 1930–1958. Maaliskuussa 1945 Hiilelä oli taas kerran tullut valituksi. Paperiliiton liittotoimikunta myönsi hänelle osittaisen virkavapauden eduskunnan istuntokausien ajaksi, mutta vasta äänestyksen jälkeen äänin 7–4. Liiton puheenjohtaja Hjalmar Lappalainen vieläpä ilmoitti pöytäkirjaan eriävän mielipiteensä. 

Neuvostoliitto vaikutti vuosikymmeniä Suomen politiikkaan ja sorkki parhaansa mukaan myös ay-toimintaa. Osittain tämän takia poliittisissa puolueissa, mutta myös ay-liikkeessä syntyi hajaannusta. Kommunistien ja sosialidemokraattien valtataistelu kärjistyi ajoittain voimakkaasti. Myös SDP:n sisällä oli valtataistelua. 

SAK:lle perustettiin kilpaileva keskus­järjestö, joka sai rahoitusta CIA:lta.

Vuonna 1960 SAK:lle jopa perustettiin kilpaileva keskusjärjestö SAJ, joka sai rahoitusta Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:lta. SAJ toimi noin kymmenen vuotta.

Kaikki tämä heikensi ay-liikkeen voimaa ja jäsenten edunvalvontaa. Hajanaisuuden aikaa kesti noin vuodet 1957–1967. Kun tähän lisätään valtion palkkasääntely, joka oli alkanut sota-aikana ja jatkui vuoteen 1956, käytännössä paljon pidempäänkin, oli Paperiliitolla rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa palkkoihin. 

Paperin vienti kuitenkin veti, tekniikka kehittyi ja tuotantomäärät kasvoivat. Alan pääomavaltaisuuden takia työnantajilla oli muutenkin varaa maksaa keskimääräistä suurempia palkankorotuksia. Vuonna 1975 paperiteollisuuden vuosiansiot olivat 25 prosenttia ja vuonna 2003 jo 44 prosenttia suuremmat kuin teollisuudessa keskimäärin. 

Kun 1960-luvulla oli koko maassa siirrytty viisipäiväiseen työviikkoon ja työaika lyhentynyt merkittävästi 1900-luvun alkuvuosista, oli kaksi Paperiliiton alkuperäisistä tavoitteista saavutettu luultavasti paremmin kuin liiton perustajat olisivat uskoneet.

Kolmas suuri tavoite, työturvallisuuden paraneminen eteni pikkuhiljaa siinä sivussa. Sen järjestelmällinen kehittäminen oli kuitenkin vielä edessäpäin.

Teksti: Reima Kangas, kuva: Pekka Kyytinen / Museovirasto / Kansatieteen kuvakokoelma / Pekka Kyytisen kokoelma