Kajaanin osasto 51:n eläkeläiset kokoontuivat itsenäisyyspäivän aattona syömään ensimmäistä jouluateriaa ties kuinka monetta kertaa. Hotelli Kajanuksen ravintolassa rullailtiin Kajaani Oy:n tarinoita pääasiassa vesilasit kourassa; muisteltiin kultaista aikaa, jolloin ei oltu pikkujouluissa vesilasit kourassa. Ja miksei vielä Yhtyneiden aikaa, jolloin Myllyn Kauko hoksasi paperikoneen reunassa rivat ja käänsi sen nurinpäin.

Vesilasissa oli hyvää etenkin se, ettei tarvinnut puoli viideltä aamuyöstä matkustaa ajassa taaksepäin vuoteen 2008, eli muistella Raatihuoneentorin taksijonossa UPM:n lopun aikoja. Toisin sanoen työmuistot olivat kaikilla vähintään 16 vuotta vanhoja, ja mitä vanhempia, sen parempia!

Kuultiin täsmälleen samat asiat täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin, ja nautittiin. Eläkeläisten pikkujoulut ja työelämä paperitehtaalla muistuttavat tässä suhteessa toisiaan: jokainen iso yllätys on negatiivinen.

Neljä herrasmiestä on saapunut ennen juhlia ennakoimaan positiivista lähitulevaisuuttaan: pöydässä istuvat Kari Määttä, Rauno Väyrynen, Matti Huotari ja Markku Kinnunen. Juhlaan on ilmoittautunut 89 tuttua, joille Rauno aikoo lausua pienet esisanat.

– Pikkuisen kehun meidän ikäluokkaa 70 ja 100 vuoden välillä, ja meidän vanhempia myös. He pystyttivät Suomeen ammattiyhdistykset, ja meidän sukupolvi sai tessit hyvälle hollille. 

Rane on porukan puheenjohtaja. Hän miettii, että äänestämisestäkin voisi puhua: siitä, miten sillä pelillä osattiin tehtaallakin tehdä parannusta olosuhteisiin.

– Meidän ei oikein kannata eläkelakkoonkaan mennä, mutta jos vaikka mentäisiin seuraavissa vaaleissa uurnille ja äänestettäisiin niitä, jotka ajattelee vähän paremmin maan asioita kuin nykyinen hallitus. Sitä mieltä minä olen.

Rane käyttää jutuntekoa hyväkseen ja toivottaa vielä hyvät joulut paperiliittolaisille kautta maan.

– Hyvää joulua kaikille!

Ennen pidettiin Kajaanissa pikkujouluja kolmessa vuorossa. Paikan päälle saapui parhaimmillaan yli 200 paperityöläistä. Tehtaan loppumisen jälkeen ajankohdaksi valittiin 5. joulukuuta. Setien ja tätien heiluminen hiipui pikkuhiljaa, mutta 477 jäsentä on osastossa edelleen. Osa tapailee toisiaan säännöllisesti, torin kulmalla nautitaan kahvit aamuyhdeksältä.

– Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllä siellä muitakin ikätovereita käy. Mutta uimahallilla käyn neljän paperimiehen porukassa, kertoo Matti. 

Mauri, mies parhaassa iässä, toteaa, että aina ei siltä tunnu. Trukkikuskista työsuojeluvaltuutetuksi ja siitä putkeen päätynyt mies kertoo lopun ajoista, jolloin elämä kävi sydämen päälle. Nyt siis puhutaan ylipainosta.

– Terveysbuumini alkoi loppumisen aikoihin, paino putosi 23 killoo ja rupesin hirveästi liikkumaan. Samalla tavalla olen jatkanut ja jaksanut.

Karilta kyselen parasta pikkujoulumuistoa. Hän vastaa yleisellä tasolla.

– Nykyään nämä juhlat kävisivät raittiusseuran kokouksesta, ei näy enää toiletissa matteja povitaskuissa, mutta jutut ovat sitä samaa. Paperia tehdään ahkerasti...

– mutta hylkyä tuppaa tulemaan! jatkaa poikakuoro.

Minkähänlaiset tiernapojat tästä nelikosta saisi? Ehkä sen eteen ei kannata enää vetoa lyödä. 

– Nämä pikkujoulut on ensimmäiset, että ei ole enää omaa orkesteria. Ilta menee mukavammin keskustellen, kun kuulee mitä vieruskaveri puhuu. Kun ei ole vuoteen nähty, Rane kertoo.

Entiset katastrofit naurattavat eniten. Konahukset!

– Kun tuli joku ihme häverikki tai vastaava. Nehän piti naurulla kuitata jo silloin, kertoo Kari.

Matti hymyilee, muistelee ehkä omia ja toisten toilailuja. On se kumma juttu. Niitä päiviä tehtaalla riitti, jolloin kaikki olivat tyytyväisiä, kun ei tapahtunut mitään, eikä siitä onnesta jäänyt kenenkään mielen pohjalle edes muiston puolikasta.

Kohta taas risataan. Muistellaan, miten kone temppuaa, miten juostiin pää märkänä. Ja.. 

– ...tehdään hylkyä! Koko Raatihuoneentori täyteen hylkyä!

Teksti; Ilkka Palmu, kuva; Anu Kovalainen