”Kun tulin Savon Selluun, nykyiseen Mondi Powerfluteen töihin vuonna 1985, olin 19-vuotias. Kaikki oli suurta ja ihmeellistä, kun koskaan en ollut tehtaassa käynyt ja nähnyt sellaista. Tulevaisuushan se nuorta kiinnosti: että saapi hyvän työpaikan ja sitä kautta pääsee elämään kiinni. Opiskelu minua ei kiinnostanut. Enemmän oli se työelämä minulla mielessä.  

Oma paikka löytyi, kun pääsin korjaamolle pari vuotta myöhemmin. Olin ammattikoulussa autopuolen käynyt, ja sieltä jo oli kiinnostusta koneisiin. Samaa hommaa teen edelleen, nyt vuorotöissä. Paria vakanssia myös tuuraan, pituusleikkurilla ja lisämassalla. 

Työni on käsillä työskentelyä: korjaan erilaisia laitteita ja koneita, laakeroin teloja, vaihdan teloja. Pituusleikkurin operaattorin apumiehenä toimin. Jos joku puuttuu vuorosta, niin vuoronkäynninvarmistaja tulee siihen tuuraamaan. Lisämassalla pulpperoidaan hylkyrullia ja kierrätyspahvia, eli tehdään niistä massaa, joka menee koneelle. 

Tässä työssä laatu on sitä, että laite saadaan sellaiseen kuntoon, että voi sanoa, että nyt se kestää. Siinä kuitenkin muut tekevät töitä niillä laitteilla. Pitäähän heidän pystyä luottamaan siihen, että uskaltavat laittaa vehkeet pyörimään ja tehtaan käyntiin. Ei tarvitse operaattorin miettiä, onko ihan varmasti kunnossa, uskaltaako sen lähelle mennä. 

Ja kun tehdään tuuraushommia, niin pyritään pitämään laitteet käynnissä mahdollisimman hyvin, että saadaan mahdollisimman hyvää tavaraa ajettua.  

Ammattitaitoa on sekin, että pystyy toisia neuvomaan, jos tarvitsevat neuvoa. Että pystyy kertomaan asiansa niin, että toinen sen vielä ymmärtääkin. Pitää kertoa yksinkertaisesti, järjestelmällisesti ja johdonmukaisesti. Ei pidä pomppia edes takaisin. Ja pitää löytyä perusteet sille, että miksi näin. Onhan moniakin asioita, jotka pystyttäisiin tekemään kolmellakin eri tavalla, mutta kun tehdään asia tällä tavalla, se helpottaa toimintaa tulevaisuudessa. 

Tuolla melussa ei välttämättä kuulekaan mitään. Jos pikkuisenkin on välimatkaa, toista kuulee tosi huonosti. Silloin kyllä näkee ilmeestä, että mitähän tuo nyt tarkoitti. Siinä voi vähän aikaa katsoa, että kyllä se näköjään tekee niin, kuin oli puhe. 

Kyllähän se hyvältä tuntuu, kun onnistuupi jotain korjaamaan ja saapi tehtaan pidettyä siinä kunnossa, että se pystyy tuottamaan. Kun tehdään investointeja ja uudistuksia, tulee eteen uusia ja vähän erilaisia laitteita. Niitä vain pittää ruveta opiskelemaan ja ehtiä kuvia. Ei niitä noin vain voi ruveta purkamaan, kyllä pitää kuvat löytee ja vähän kahtoo, että mitä niille pystyy tekemään, ettei ainakaan särje lissää niitä. 

Se harmittaa, jos tulee väkisinkin pieniä virheitä; kun homma ei menekään niin kuin on mielessään ajatellut. Harmittaa, jos tulee viivästyksiä, vaikka sitä ei kukaan huomaisikaan. Jos vaikka työkalu tipahtaa ja joutuu hakemaan, vaikka ei pitäisi pudottaa mitään. Jos jotain tipahtaa, sitä on lähdettävä etsimään, ja aikaa palaa. Vähän aikaa harmittaa, mutta se on sitten siinä. Ei niitä pidä liikaa jäädä hautomaan. Suotta sellaisia miettii, mille ei voi mitään. Onneksi mitään isompaa ei ole sattunut. 

Ammattitaito karttuu iän ja työkokemuksen kautta. Kaikkihan me ollaan erilaisia, mutta ehkä ammattimiehen erottaa siitä, että ei yritä tehdä niitä töitä puhumalla. Että ei laista työstä, vaan tekee oikeasti ja kunnolla mitä on. Ja että osaa ottaa asioista selvää ja pyytää neuvoa ja apua silloin, kun sitä tarvitsee. Siinä se on. Ja tietysti monitaitoisuus, että pystyy tekemään monia erilaisia asioita.  

Ammattiylpeys on sitä, että luottaa itseensä ja luottaa tekemiseensä. Tekee kaiken mahdollisimman hyvin, ja antaa apua tarvitsevalle. Ei ole kukaan kieltänyt tekemästä asioita hyvin. Onhan aina joskus sellaista, että pitäisi saada tehdas käyntiin ja on kiire ja kysellään, että miten kauan vielä menee. Ei se välttämättä ole työn kiirehtimistä. Suapi tehä nii hyvin ku ossoo. 

Kyllä silloin tällöin joku sanoo, että kiitos, näin yleisesti ottaen, mutta pitäisi kai itsekin antaa enemmän palautetta työkavereille, että teitte hyvin homman. Suomalainen mieshän on vähän sellainen jäärä.”  

Teksti: Mari Scildt
Kuva: Akseli Muraja