Kolme kentällistä Tampereen Raflatacin ihmisiä läiskii palloa Raholan padelhallissa. Mistään ei kuulu tuskanparahduksia epäonnistuneiden lyöntien jälkeen, vaikka kyse on urheilusta. Edes hiki ei roisku. Kun pelivuoro loppuu, pitää kysyä ensimmäisenä lopettaneelta nelikolta, mistä on kysymys, koska kentällisiin liittyy toinenkin outous. Kun asuin Jämsässä, opin erottamaan parkkipaikalla seisovan paperimiehen 50 metrin päästä ryhdistä ja mahasta, mutta näitä ei tunnista edes metalliverkon takaa. Osa miehistä on jopa solakoita!

– Miksi te ette ole hikisiä ja pulleita?

– No kun ei ole pakko, vastaavat Aki, Simo, Anssi ja Marko.

Padelissa ei ole pakko tehdä mitään, se ei ole niin raskasta kuin tennis tai sulkkis. Kymmenkunta vuotta sitten Suomeen rantautunut laji vei tästä syystä suosiota myös squashilta. Kävelymatkan päässä tehtaalta sijaitseva sulkkishalli muutettiin padelkuntoon koronan ansiosta, kun muu höntsäily kiellettiin. Padelhallit saivat jostakin ihmeen syystä pitää ovet auki, joten uusiakin rakennettiin kiireellä.

Simo Särkilahdestakin tuli padelisti koronan myötä. Hän pelaa nykyään myös tennistä Anssi Saarelan kanssa, joka on tennishirmu. Marko Nurmelle nelinpeli oli vasta toinen ikinä, mutta alkoi heti sujua kiitos tenniksen, kun nyt auttaa vielä seinätkin. Aki Perämäki on se vaikein pelaaja, kun on taitavin. Onpa hieno peli, jos sujuu eroista huolimatta kaikilta!

– Idea ei ole tosiaan heilua kavereita vastaan verta hikoillen. Tollanen rookie kun Nurmikin alkaa heti pärjätä.

Meininki muuttuu joka kerta kun vuoroja vaihdetaan.

– Mää tiedän miten Simo pelaa, teen ratkaisut sen mukaan. Pitää muistaa miten ikäloppu se on!

Oikeasti Simo syyllistyy ajoittain paremmuuteensa, pelaa todennäköisesti vielä saattohoidossakin.

– Se pistää aikansa puolihelppoo, sitten niittaa napakasti ja sanoo perään ylimielisesti ”sori”. Ei se sitä vahingossa tee!

Hyvin sujuu kettuilu nelikolta, vaikka kyseessä ei ole ikiaikainen ystävyys. Sellaisia kentällisiä ei voi edes olla; tehtaan padelkerho varaa hallin tunniksi noin kerran kuussa vuorolistojen mukaan. Mukaan otetaan insinöörejäkin ja jopa heidän lapsiaan.

– Se on pelkästään hienoa. Meillä työnjohdolla on aina ollut urheilun suhteen hyvä meininki.

– Ymmärtää sen. Kun duunari on hyvässä kunnossa, se ei pidä sairauslomia.

JÄRKEVÄ kapitalisti on aina panostanut työväkensä elämänlaatuun, eikä urheiluun tarvitse edes kannustaa, kun se on sydämessä. Ne porukat urheilevat, jotka ovat tehneet sitä aina; he ovat joka tehtaalla ”minun porukkani”, joka olisi pitänyt lapsena käskeä ennemmin lopettamaan urheilu kuin jatkamaan. Kun on tottunut siihen, että koko suku urheilee vaareja myöten, ja kun saa vielä kavereitakin helposti toisten junnujen joukosta.

– Mun tytöt pelaa koripalloa, kertoo Aki

– Mulla urheilee koko suku, sanoo Anssi.

– Musta tuli reilu kuukausi sitten vaari, sanoo Simo.

– Täh? Ihanko totta?

– Mun lapset pelaa lätkää niinkun mäkin aikoinaan. Kun ne aloitti, kävin ehkä 3 kertaa treeneissä ennen kun kysyin että saako valmentaa maalivahtia. Eihän se aika kulu jos kahviosta katselee, sanoo Marko, jolla on ollut tennismailakin kädessä neljävuotiaasta.

– Vanhemmat pelas ja sukulaiset ja kaikki, niin tietysti se jatkui. Vähän aikaa sitten tuli golfkin päälle, ja pojat tuli heti perässä käskemättä. Emäntä sanoikin, että mieti nyt tarkkaan mihin seuraavaksi rupeet, kun se tarttuu taudin lailla.

Urheilun ylisukupolveutumisesta on vain yksi poikkeus, joka on tämän jutun tärkein juttu. Jokainen tästä nelikosta tuntee ihmisiä, joiden lapsilta on urheilu jäänyt heti kun murrosikä sallii; heidän lapsilleen urheilu on aina ollut pelkästään isän projekti. Pakottaminen on varmin tapa saada lapsi lopettamaan laji, oli kyseessä sitten huilun soitto tai kaljakellunta.

Teksti ja kuva: Ilkka Palmu