Tänäänkin noin 2,9 miljoonassa suomalaiskodissa vietetään arkipäivän kohokohtaa, kun pöytään katetaan lämmintä ruokaa yhdelle tai useammalle. Samalla kun energiatasot täydentyvät, luodaan maistuvia ja tuoksuvia muistoja, jotka merkitsevät meille omannäköistä, hyvää arkea.

Nokian Essity Finlandilla paperinjalostuksessa työskentelevälle Mikko Pälvimaalle yksi lapsuuden makumuisto on ylitse muiden: oman äidin makaronilaatikko 1990-luvulta ja vuosituhannen alusta. Se tarkoitti, että vuorotyötä tehneellä äidillä ja päivystyskeikkoja tehneellä isällä oli vapaata. Kiireetön tunnelma huipentui siihen, kun äiti nosti uunista ajan ja rakkauden kanssa tehdyn makaronilaatikon viisihenkisen perheen ruokapöytään. Kun Pälvimaa sulkee hetkeksi silmänsä, hän tavoittaa edelleen sen tunteen, miltä tuo herkku maistui ja tuntui.

– Koostumus siinä ruuassa oli semmoinen, että se oli aika pehmeää, mutta siellä kuitenkin oli pikkusen purutuntumaa jauhelihasta, hän muistaa.

Laatikko oli munamaitoon tehty, ja pinnalla oli juustokuorrutus. Makaroni oli halvinta mahdollista, mutta kuitenkin sitä ainoaa oikeaa makaronilaatikkoon.

– Se tehtiin joka kerta sillä tavalla, että puolivälissä paistoaikaa otettiin folio pois päältä. Päältä se oli kullanruskea, ja siinä oli rapeutta. Sisältä se oli pehmeä, melkein suussa sulava, aika lailla höttöä, hän kuvailee. 

Ketsupilta se maistui

Makaronilaatikkoa on tehty Suomessa 1800-luvun lopulta lähtien. Tietokirjailija Elina Teerijoen mukaan vuonna 1892 helsinkiläisen Kasvatusopillisen Ruoanlaittokoulun opiskelijat valmistivat tutkinnossaan useita ruokia, yhtenä niistä makaroonilaatikkoa, kahdella oolla. Sitä pidettiin pitkään juhlaruokana. Varhaiset makaronit olivat useimmiten pitkiä putkia, jotka katkottiin keittämistä varten. Makaronilaatikko on itse tehtynä suhteellisen työläs, joten monessa kodissa se on nykyisin nimenomaan viikonlopun ruokalaji.

Suomessa alettiin valmistaa ketsuppia 1960-luvun alussa.

– No, ketsupiltahan se makaronilaatikko aika paljon maistui, Pälvimaa nauraa.

Ketsupin happaman ja makean epäpyhä liitto oli keskeinen maku, jonka kanssa Pälvimaa kasvoi lapsesta aikuiseksi.

– No ihan täysin. Ketsuppia oli tyyliin melkein joka ruuassa. Jos vanhemmat tekivät vaikka lasagnea, jonka muistan olleen oikein suuri herkku, niin kyllä se kyllästettiin sillä ketsupilla aika rajusti, hän myöntää.

 Pälvimaan vanhemmat ottivat asian kuitenkin rauhallisesti. Ruuan suhteen kolmen kasvavan pojan kotona suosittiin vapaata kasvatusta: Pääasia, että ruoka maistui jokaiselle. 

Kun Pälvimaa aikanaan muutti omilleen Tampereen Kalevaan, ensimmäinen omatekemä ruoka oli – makaronilaatikko.

– Se asunto oli iskemätön, ja olin sen ensimmäinen asukas. En tiennyt, että uuni pitäisi ensimmäisellä käyttökerralla kuumentaa, koska siellä on vielä teollisuuden rasvat sisällä. Minähän laitoin uunin päälle ja sinne makaronilaatikon, hän muistaa.

Jos ei muuta, niin hajumuistoja syntyi siitäkin makaronilaatikosta.

– Sehän haisi ihan karmeelle. Muistaakseni se välittyi makuukin niin, että se laatikko taisi kyllä mennä ihan suoraan jätteeksi, hän nauraa.

Einespizzaa jononottamassa

Muistatko, miltä kouluruoka maistui? Materiaalinkäsittelijä Jani Lauronen Sonoco-Alcorelta Kotkasta miettii, että kouluruuat eivät olleet 1980-luvulla niin hyviä, kuin miltä ne vaikuttavat tällä hetkellä olevan. Nykyiseen kouluruokaan Laurosella on linkki 12-vuotiaan poikansa Lucan kautta. Janin omia ruokamuistoja ala-asteelta ei aikakaan ole onnistunut kultaamaan.

– Pienenä poikana tuli joskus itkua väännettyä, kun sanottiin, että pitää maistaa. Kouluruoka ei aina oikein uponnut, hän myöntää.

Laurosen kouluruokien musta lista on lyhyt mutta karu: tilliliha, vitapuuro ja veriletut. Veriletuissa se oli Laurosen mukaan ongelmana lähinnä se veri. Puurosta hän ei ole tykännyt koskaan, ja tillilihassa oli sitkoksia. Pahinta kaikista oli kuitenkin haaleassa maidossa lilluvat kukkakaalit. Kesäkeitto inhottaa häntä edelleen.

– Muistan, että sitä vain odotti pizzapäivää. Silloin oli Saarioisten jauhelihapizzaa, ihan sitä roiskeläppää. Jos sitä jäi, oli aina pitkä jono hakemassa varttipalaa, hän muistaa.

Ja olihan myös maksalaatikko, joka oli hyvää puolukan kanssa. Ehkä lapsi ei osannut yhdistää maksaa sisäelimiin, vaan soi sitä oikein hyvällä ruokahalulla.

Ilmainen kouluruoka on maailmalla harvinaisuus. Suomessa säädettiin vuonna 1943 laki kouluruoan tarjoamisesta maksutta, ja siihen sisältyi viiden vuoden siirtymäaika. Alkamisvuotena pidetään siis vuotta 1948. 

Kolme vuotta sitten Unilever Food Solutions teetti kouluruokakyselyn, jossa tuhat suomalaista aikuista kertoi kouluruokamuistoistaan. Parhaita kouluruokia olivat vastaajien mukaan olleet lihapullat, makaronilaatikko ja uunimakkara. Ylivoimainen inhokki oli kyselyn mukaan tilliliha, kakkossijan vei veriletut ja kolmanneksi tuli jauhemaksapihvit. Tilliliha poistui koulujen ruokalistalta 1990-luvulla. Sen maineen pilaajaksi on arveltu väärää valmistustapaa.

Polttoainetta ja ranskalaisia vaikutteita

Uusia ruokamuistoja Mikko Pälvimaa tekee yhdessä avopuolisonsa Julia Hämäläisen kanssa. 

– Eilen illalla paistelin possupihvejä ja keittelin perunat. Rouva teki siihen jogurttikastikkeen kylkeen. Teen hyvin paljon uunissa kanaa ja tämmöistä, mutta kotona en varsinaisesti ole hirveän kulinaristi. Ruoka on enemmän semmoista polttoainetyyppistä, hän myöntää.

Pälvimaa antaa kunnian puolisolleen siitä, että kasvikset ja ylipäätään ymmärrys ruuan merkityksestä terveydelle ovat astuneet hänen elämäänsä.

 Yhteen kun kokoonnutaan, niin starterit syödään. On sellaisia ranskalaisia juttuja alkupaloina

– Asun terveystieteiden maisterin kanssa, joka ymmärtää aika paljon tästäkin näkökulmasta. Kun kerta viikkoon haen pizzaa, niin saan joka kerta semmoisia pitkiä katseita sieltä, Pälvimaa sanoo.

Hän myöntää, että on aikaisemmin ollut aika konservatiivinen ruuan suhteen: Proteiini on tarkoittanut lihaa.

– Se on muuttunut kyllä sillä lailla, että nykyään menee paljon muun muassa tofua ja muitakin soijatuotteita kuten soijarouhetta. Ne uppoavat aika mukavastikin nykyään. Soijarouhehan on ihan puoli ilmasta! Sehän on aivan täydellinen raaka-aine senkin puolesta, että siinä on proteiinia ihan älyttömästi, hän juttelee.

Toinen muutos verrattuna lapsuuden arkeen ovat uudet kulttuurivaikutteet. Pälvimaan hyvä ystävä on Suomessakin asunut ranskalainen, ja siksi Pälvimaa on matkaillut viime aikoina useampaan kertaan Ranskassa. Ystäväpiirin ruokavalioon on tullut ripaus ranskalaisuutta.

– Yhteen kun kokoonnutaan, niin starterit syödään. On sellaisia ranskalaisia juttuja alkupaloina: ranskalaisia makkaroita, ja leipätikkuja kastetaan oliiveista ja anjoviksesta tehtyyn tapenade-tahnaan. Ja meillä on aina juustoja.

Hän sanoo, ettei ole ystäväpiirissään se ruokahifistelijä, mutta osaa arvostaa, kun saa hyvää syötävää. Kansainvälisyys on kuitenkin muuttanut tottumuksia ja mieltymyksiä.

– Kävin juuri Pirkkalan kauppakeskus Veskassa ja ajattelin, että vedän tuosta Subi-patongin huiviin. Siihen oli tullut uusi wokkiravintola ja katsoin, että oli jopa thai-väkeä töissä keittiön puolella. Ajattelin, että kyllä minä mieluummin tuohon menen kuin mihinkään Subiin, ja söin naudanlihawokit. Näin tämäkin asia on muuttunut, hän sanoo.

Lauronen kokkaa poikansa kanssa

Kotkassa Jani Lauronen tunnistaa myös kansainväliset, varsinkin italialaisen keittiön vaikutteet omassa arjessaan. 

– Pojan kanssa kun kahdestaan asutaan, niin teen ruokaa lähes päivittäin. Se on vähän kuin harrastuskin. Erityisesti italialainen ruoka on lähellä sydäntä. Tänäänkin meinasin tehdä pastaa arrabbiata-tomaattikastikkeessa, jossa on vähän potkua. Tykkään käyttää mausteita: chiliä, mustapippuria, sokeria makeudeksi. Siitä se lähtee, hän juttelee.

Jopa lapsuuden herkkuruoka makaronilaatikko saa Laurosen käsittelyssä nykyisin italialaisen vivahteen.

– Teen sen lihaliemeen ja laitan mukaan tomaattipyrettä. Se on kokeilujen kautta muotoutunut, hän kertoo.

Kuten isänsä, myös Luca alkaa olla taitava kokki jo itsekin. Isän kannustava esimerkki on saanut hänet kokeilemaan rohkeasti aluevaltauksia keittiössä, ja isä saa töihin kännykkäkuvia uusista luomuksista.

– Hän kokkaa jo ihmeen hyvin. Ei ole mikroruuan varassa todellakaan, isä tunnustaa.

Kun yhdessä tehdään lempiruokaa, Laurosen kotikeittiössä syntyy timjamiperunoita.

– Ne keitetään, paistetaan rapeiksi ja maustetaan. Siihen joku hyvä soosi rinnalle. Niitä on useita vaihtoehtoisia, Lauronen juttelee.

Kesällä isännän ylpeys on grillikota. Siellä paistuvat varsinkin liha- ja kasvisvartaat ja chorizo-makkarat.

– Aika paljon teen majassa elävän tulen kanssa. Silloin saa ruokaan hyvät savun maut ja kaikki, hän sanoo.

Lisukkeena maistuu hyvä salaatti. Lauronen kertoo, että pienenä hän suostui syömään kasviksista vain kurkkua. Kehitystä on tapahtunut siinäkin suhteessa.

– Se on vähän tottumiskysymys sekin asia, hän sanoo.

Jäätelöä meren rannalla

Ravintotieteilijät osaavat kertoa, että ruoka on jokaiselle omanlaisensa kokemus. Iso osa mausta on nenänielun kautta aistittua hajua. Silläkin on merkitystä, miltä ruoka tuntuu, näyttää ja kuulostaa. Paljon on pelissä myös ennakko-odotuksia ja kokemusten kautta opittua. 

Jopa yli 50 prosenttia ihmisten välisistä eroista karvaiden makujen maistamisessa saattaa selittyä perinnöllisillä tekijöillä. Makeiden makujen kohdalla perimä selittää 30-40 prosenttia eroista. 

Täydellisenä kesäpäivänä isä ja poika lähtevät kaupungille ja ostavat jäätelötötteröt. 

– Irtojätskillä tulee kyllä käytyä. Aika monta jätskiä on jo tänäkin kesänä syöty, Jani Lauronen sanoo.

Luca ottaa suklaata, isää kiinnostavat uudet makuyhdistelmät.

– Viimeksi otin vadelmalakritsia. Se oli sikahyvä, hän sanoo.

Sen jälkeen he kävelevät meren rantaan Kotkan Sapokkaan, syövät jätskiä ja katselevat merelle. Lokit kirkuvat ja aurinko täplittää timanttejaan laineille. Maistuu kesälle. ·

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Reima Kangas, Jukka Koskinen