Kirjoitin uuden kirjan. Teoksen nimi on Yli luonnollisen ja tätä kirjoittaessa julkaisupäivään on pari viikkoa. Edellinen kirjani, Ajattele kuin mentalisti, sai hyvän vastaanoton ja kirja meni kaupaksi sen verran, että kustantamo ehdotti toisen kirjan kirjoittamista. Minä en ole kirjailija. Nautin kirjoittamisesta ja vaikka uusi kirja on jo kolmas, jossa nimeni on kannessa, en koe itseäni oikeaksi kirjailijaksi.

Vitsailin joskus kollegalleni, että meidän alallamme huijarisyndrooma on todellinen asia. Mutta totta se on, ammattihuijarikin voi kärsiä huijarisyndroomasta. Huijarisyndrooma on yhdenlainen ajatusvääristymä. Siinä ihminen uskoo, että hänen oma osaamisensa on ikään kuin huijausta tai väärinkäsitystä. Huijarisyndroomasta kärsivä ihminen ei omasta mielestään osaa juuri mitään ja pelkää, että hänen osaamattomuutensa paljastuu muillekin.

Lohdutan itseäni sillä, että erään rikollisryhmän entisen jäsenen Mika Ilménin kirjat olivat jättimenestyksiä, vaikka omien sanojensa mukaan Immu ei osaa edes lukea ja kirjat kirjoitti haamukirjoittaja. Kirjan tarinat ovat kuitenkin sen verran kiinnostavia, että lukijakuntaa riittää.

Taikuripiireissä käytetään termiä “taikurin syyllisyys”, kun tarkoitetaan ilmiötä, jossa taikuri etenee tempun jälkeen toiseen temppuun turhan nopeasti, koska häntä pelottaa paljastuminen. Se, että ihmiset tajuaisivat, ettei hänellä oikeasti ole taikavoimia ja maagiselta vaikuttava ilmiö olikin vain sorminäppäryyttä ja harhautusta. Ajattele, huijarisyndrooman oudoin muoto: huijari pelkää, että ihmiset tajuavat hänen huijaavan, vaikka huijarille maksetaan siitä, että hän huijaa.

Huijarisyndrooma syntyy epävarmuudesta omien kykyjen ja osaamisen suhteen. Mitä enemmän jotain asiaa opiskelee, sitä paremmin ymmärtää kuinka vähän loppujen lopuksi tietää. Alan asiantuntijana esiintyminen tuntuu kamalalta, kun tietää tietonsa pienuuden. Huijarisyndrooma nousee myös täydellisyyden tavoittelusta. Ajan myötä ihminen tottuu ja sopeutuu ja huijarisyndrooma alkaa useimmiten kadota, kun kilometrejä alkaa kertyä. Huijarisyndrooman voisi nähdä niin sanotun ylivertaisuusvinouman eli Dunning–Kruger-efektin käänteisenä puolena. Ylivertaisuusvinoumassa ihminen kuvittelee tietävänsä tietystä asiasta laajalti, vaikka todellisuudessa hänen tietämyksensä siitä on vähäinen. 

Uuden teokseni aihepiiri, henkiset ihmiset ja esoteria olivat minulle aiemmin varsin tuntematonta maaperää. Tuttavapiirissäni ei juurikaan ole niin kutsuttuja henkisiä ihmisiä. Kirjan taustatyön vuoksi tutustuin meedioihin, selvänäkijöihin ja energiaparantajiin, luin lukuisia kirjoja liittyen uushenkisiin aiheisiin ja katselin tuntikaupalla dokumentteja ufoista, tarottulkinnasta ja esoteerisista kamppailulajeista. Vaikka aihepiiri ei missään muodossa ollut tieteellinen, koin silti jatkuvaa stressiä siitä, että osaanko taustatöiden lisäksi kirjoittaa aiheesta yhtään mitään. Mutta olin laittanut nimeni kustannussopimukseen, joten oli vaan pakko edetä. 

Tilannetta helpotti, kun päätin olla avoimempi itselleni ja muille. Huijarisyndrooma on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se menettää voimaansa, jos se tuodaan esiin. Kun kertoo muille avoimesti epävarmuuden tunteista ja oman osaamisensa turhan kriittisestä tarkastelusta, mörkö alkaa pienentyä ja asiat saavat erilaisia mittasuhteita. Pään sisäinen monologi vaimenee harrastamalla avointa dialogia ystävien ja läheisten kanssa. Asiaa myös auttaa, kun yrittää keskittyä omiin vahvuuksiinsa ja kysyy reilusti apua heikkouksiensa kanssa. 

Kirjaa varten haastattelemani tarottulkitsijan korteista nousi puhuttelevia viisauksia liittyen kirjaprojektiini. Tee yksi asia kerrallaan, älä stressaa liikaa kokonaisuudesta. Baby steps. Elefanttikin syödään pala kerrallaan. Ripustaudumme usein liikaa kokonaisuuden tuskastelemiseen, kun fokuksen pitäisi olla pienissä asioissa, joista kokonaisuus lopulta muodostuu. Kukaan meistä ei ole täydellinen eikä siihen pitäisi pyrkiäkään. Inhimillisyyteen kuuluu erilaiset vahvuudet ja heikkoudet, ja ne myös tekevät meistä ja töistämme persoonallisia ja uniikkeja.