Sanotaan, että myrskyn silmässä on hiljaista. Paperitehtaassa työskentelevä Mikko kertoo, että siellä on melkein arkista. Kunnes ei enää ole. 

Mikko oli pelireissulla, kun vaimo soitti, että oli vienyt lapset hoitoon. Pitäisi tulla kotiin, olisi puhuttavaa. 

– Kun menin kotiin, niin sormus oli pöydällä ja sanottiin, että eiköhän tämä ole tässä tämä homma. Siitäpä ei sitten keskusteltu. Ikinä en saanut oikein syytä kuulla, Mikko kertoo.

Jos olisin luovuttanut silloin, niin en tiedä mitä olisi tapahtunut.

Meni muutama viikko, ja rouva oli häipynyt ja vienyt suurimman osan sisustuksesta mennessään. Mikko oli shokissa. Työterveys laittoi sairauslomalle, mutta kahden viikon päästä Mikko totesi, ettei lähes tyhjässä omakotitalossa yksin kyyhöttäminen ainakaan parantanut oloa. Unilääkkeet ja mielialalääkkeet tekivät vain enemmän tokkuraiseksi. Hän palasi tehtaaseen. Niin siinä tilanteessa yleensä tehdään.

Naamasta näkyy, mitä on tapahtunut. Se iloinen työkaveri hiljenee, vetäytyy ja laihtuu. Mikko kertoo, että painoi pahimmillaan 69 kiloa, vaikka on iso, raamikas mies. Sellaista hän oli nähnyt ennenkin. Hänen vuoronsa kahdeksasta työntekijästä seitsemän on eronnut.

– Sitä kutsutaan tehdasilmiöksi, Mikko kertoo.

Hän laskeskelee, että koko tehtaan työntekijöistä ehkä puolet on kokenut saman kuin hän.

– Kun tulin töihin parikymmentä vuotta sitten, minulle sanottiin, että on kolme asiaa, jotka tulet menettämään. Ensinnäkin hyvät yöunet: Niitä sinä et tule enää nukkumaan. Toisena menetät ne päivätöissä olevat kaverisi. Eivät he jaksa vuosikausia sinua pyydellä mukaan viikonloppuna tai tapahtumiin, kun vastaus on aina, että olen töissä. Kolmantena lähtee vaimo. Jos kolme vuotta kestää, niin se on jo ihme, Mikko kertoo.

Muutama vuosi sitten työpaikalle tuli porukka oppisopimukselle.

– Minä ihan leikillään sanoin, että se on varma, että kolmen vuoden päästä on asuntoja vaihtunut. Ei mennyt kuin kaksi vuotta, hän sanoo.

Pari vuotta meni sumussa

Pari vuotta eron jälkeen Mikolla meni kuin sumussa. Vaikka päiväaikaan tuntui, että kyllä tästä selvitään, niin yövuoron vaikeimpina hetkinä oli toisin.

– Kun on tosi väsynyt, niin kyllähän ne on aika synkkiä ne mietteet. Uskon, että kaikille tulee jossain vaiheessa ajatus, että tästä ei nousta. Jos olisin luovuttanut silloin, niin en tiedä mitä olisi tapahtunut. Mutta oli lapset, oli koirat siinä jaloissa pyörimässä. Oli vain pakko, hän kertoo.

Se Mikkoa kaduttaa, että yksin kotona ollessaan hän lääkitsi pahaa oloaan sillä perinteisellä tavalla.

– Se on se kaikkein pahin juttu siinä. Olin itsekseni miettinyt viikkotolkulla, ottanut vähän olutta, ja rupesin sinne toiseen suuntaan laittamaan viestiä ja purkautumaan. Se on vihonviimeinen virhe, mitä pystyy tekemään. Pitäisi olla alkolukko puhelimessa ja joku ihminen, joka sanoisi, että älä tee tuota, Mikko huokaa.

Yhdessä lastenvalvojan kanssa lasten huoltajuudesta ja asumisjärjestelyistä onnistuttiin sopimaan. Aluksi kokeiltiin systeemiä, jossa lapset olivat Mikolla, kun hänellä oli vapaata. Vuorotyötä tekevälle järjestely on yllättävän vaativa. Moni erovanhempi haluaa pehmentää eron aiheuttamaa iskua lapsille ja olla heille niin läsnä, että lopulta palauttavaa vapaa-aikaa ei ole ollenkaan. Mikkokin päätyi entisen puolisonsa kanssa viikko–viikko-systeemiin. Nyt lapset ovat jo teinejä, mutta pikkulapsiaika vaati järjestelyjä.

– Kun menin yövuoroon, vein lapset 70 kilometrin päähän mummolaan yöksi. Vuoron jälkeen lähdin viemään eskariin ja päiväkotiin. Sitten kävin nukkumassa vähän aikaa, ja kävin hakemassa pois. Ja sama juttu uusiksi taas, hän kertoo.

Talo piti myydä

Mikon työkaveri ajautui eron takia taloudellisesti niin tiukkaan rakoon, että joutui ottamaan vastaan kaikki tarjolla olleet ylityöt. Se tarkoitti, että lapselle piti ottaa päivähoitopaketti, joka maksoi 600–700 euroa kuussa. Käytännössä lapsi vietti ympärivuorokautisessa päiväkodissa lähes kaksi vuotta. 

On tavallinen kuvio, että omakotitalon velat ovat paremmin ansaitsevan miehen nimissä. Kun ero tulee, miehet yrittävät ensin vimmatusti säilyttää lasten kotitalon.

– Eihän se palkka riittänyt ylläpitokustannuksiin. Onneksi sain myytyä, vaikka menikin 15 000 euron tappiolla. Kaikki eivät edes saa myytyä, hän miettii.

Toiset eivät onnistu löytämään sopua entisen puolison kanssa, vaan vääntävät asioista käräjillä. Siinä rikastuvat vain asianajajat.

– Tulos on usein lopulta se sama mistä lähettiin liikkeelle, Mikko hymähtää.

Vuorotyö rikkoo avioliittoja

Vuorotyö ei ole välttämättä syypää kaikkeen, mutta suurin yksittäinen syyllinen prosessityöntekijöiden avioeroihin se Mikon mielestä on. Kun puoliso on päivätöissä, näkökulmien ero voi olla kestämätön.

– Olen sitä aika paljon miettinyt. Päivätyöläinen ei välttämättä osaa elää vuorokalenterin mukaisesti. Hän saattaa luvata vaikka keskiviikkona, että tullaan kylään lauantaina, mutta joutuukin myöhemmin katsomaan kalenterista, missä se puoliso on. Monesti kuulen, että puoliso joutuu olemaan tapahtumissa aina yksin, kun muut ovat kaksin. Sama ovat nämä joulut, juhannukset, lasten syntymäpäivät ja tämmöiset. Tottahan se on, että ei varmasti ole mukava olla yksin lasten kanssa kotona vaikka jouluaattona, Mikko miettii.

Hän epäilee, että puolisot eivät lopulta kuitenkaan ihan ymmärrä vuorotyöstä koituvaa väsymystä, ja sitä, miten luonnoton valvominen syö voimia.

– Ehkä pitäisi olla kurssi puolisoille, että kokeilisivat yhden työkierron sitä valvomista ja kokisivat, ettei siinä ole ihan tällä planeetalla yövuoron jälkeen, Mikko sanoo.

Toinen vuorotyön aiheuttama elämäntapaongelma on vapaiden asettuminen keskelle viikkoa.

– 12 tunnin työkierrossa me saatamme jäädä maanantai­aamuna viiden päivän vapaalle. Sehän on normaalia, että lauantaina käyt sikspäkin olutta ostamassa ja juot sen saunan jälkeen kotona. Mutta teepä se maanantaina, kun olet jäänyt vapaille. Toinen katsoo kieroon, että mitä ihmettä, Mikko sanoo.

Ja kun muut ovat perheineen heinäkuussa lomalla, vuorotyöläinen on yleensä töissä.

– Meillä loma osuu heinäkuulle joka viides vuosi.

Elämässä on muutakin

Sumu alkoi hälvetä Mikon elämästä parin vuoden jälkeen.

– Huomasin, että onhan elämässä muutakin. Pakkohan tässä on ihmisten ilmoille lähteä, käydä vaikka reissussa, ettei kaikki aika mene täällä kotona istuskellessa, hän muistaa.

Aikanaan hän löysi myös uuden puolison, kertaalleen eronnut hänkin. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin Mikko pystyi luottamaan, ettei puoliso saa tarpeekseen vuorotyön vuoksi.

– Piti olla ihan varpaillaan ja kuulostella, että onko tämä ok? Jos toinen ei ollut pitempään aikaan kiinnittänyt huomiota vuorokalenteriin, niin piti hyvin varovasti kysyä, että oletko huomioinut, että olen joulun töissä, Mikko kertoo.

Se on kaikkein pahinta, että oletat, että toinen tietää tai ymmärtää.

Hän korostaa, että puhua pitää. Kysyä ja puhua.

– Se on kaikkein pahinta, että oletat, että toinen tietää tai ymmärtää. Silloin ne asiat mutkistuvat tosi paljon, Mikko sanoo.

Vaikka yhteiset lomat ovat kiven alla, Mikko yrittää järjestää niitä edes vähän.

– Aina pitää olla jotain, mitä odottaa. Joulukuulle on varattu yhteinen reissu. Sehän on jo aika pian, hän kertoo.

Mikko hymähtää, että osa miehistä kuvittelee, että yksinäisyys on korjattavissa, kun ottaa pian eron jälkeen nuoren vaimon Kaukoidästä tai rajan takaa.

– Parin vuoden päästä ne vaimot kulkevat kylillä uuden miehen kanssa, hän sanoo.

Kaikki eivät selviä

Selviytyminen on mahdollista. Mikko kokee, että hänelle kävi lopulta hyvin, mutta kaikki eivät selvinneet. Niin kuin sekin parikymppinen poika tehtaalla, joka ei osannut käsitellä eron aiheuttamia tunteitaan, vaan nuori elämä jäi kesken. Hän tietää myös tapauksen, jossa poliisit hakivat miehen aseet pois, koska avioeron kokenut kaveri oli vaaraksi itselleen ja muille.

– On sellaisia, jotka eivät nouse. He ovat vähän kuin zombeja, eivätkä enää palaa normaaliin. Todennäköisesti nämä ihmiset saattavat olla juuri niitä, jotka ovat alkoholilla masennustaan lääkinneet. Ihmisen persona ja luonne muuttuu siinä aivan täysin. Se on trauma, joka siinä vaikuttaa, Mikko miettii.

Sitten on se ihmisporukka, jota saunailloissa ja firman yhteisissä tilaisuuksissa vähän vältellään, koska heillä ei ole muuta puhuttavaa, kuin se parinkymmenen vuoden takainen juttu. 

Jokainen erotraumalle menetetty ihminen on kuitenkin liikaa. Mikko miettii, että työterveydessä oli tarjolla vain lääkkeitä, mutta ne eivät häntä auttaneet. Hän on kuullut, että joku on löytänyt apua jopa huutamalla metsässä tuskaansa pois. 

Kavereiden kanssa puhuminen ei ole ihan yksinkertaista, koska harva jaksaa kuunnella vuorotyötä tekevää kaveria, joka tuppaa sohvalle kesken päivätyöläisten arkiviikon pyörityksen. Tarvittaisiin keskusteluapua, mutta Mikko ei tiedä vieläkään, missä sellaista olisi tarjolla. 

– Minusta se on kaikkein paras tuki, että voisit jutella ihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet ja käyneet saman läpi. Se yksi kerta oli kiva, kun vanhempi kollega, joka ei hyvin paljon puhu muuten, tuli vaan siihen istumaan ja sanoi, että sinäkin olet eronnut. Hän kertoi, että on myös eronnut, samalla kaavalla. Sitten juteltiin asuntolaina-asioista, että hänkin oli jäänyt tyhjän päälle, Mikko kertoo.

Ei ollut voivottelua eikä parempia neuvoja. Hetken puhuttiin asiaa, ja oli parempi olla.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Reima Kangas

Mikon nimi on tekstissä muutettu yksityisyyden suojaamiseksi.