Mikään ei ole itsestään selvää.

Parasta elämässä

Sanna Alaviiri on opetellut elämään tässä ja nyt. Se on hyvä juttu, koska mitään muuta meillä ei ole.

Minulle mikään ei ole itsestään selvää.

Se vaikka, että minut vakinaistettiin vasta hiljan. Kymmenen vuotta tein määräaikaisia pätkiä, kesäloman tuurauksia ja vuorotteluvapaita, sairasloman sijaisuuksia.

Työttömyysajat oli kova pala. Silloin lähdin ulos. Tein välillä eväätkin. Mulla on ihan mielessä kuvia noista, kun huolet hukkuu. Istun rantakivellä Mansikannokalla pipo päässä; on syksy, kahvia ja repussa leipää. Merellä paistaa aurinko.

Nuorena en olisi siinä kivellä kauaa viihtynyt. Halusin koko ajan jotakin muuta. Erilaista siitä tulikin, mutta toisin kuin luulin.

Olin nippa nappa 19, kun sain lapsen. Aloin kasvaa. Ei se helppoa ollut, mutta minä tein tyttärelleni hyvän lapsuuden, ja samalla minusta tuli minä. Sitten hän, osa minua, lähti kotoa parikymppisenä. Nykyään tyttäreni on 23-vuotias pankin digineuvoja Oulussa, tasapainoinen elämässään, ja minä toivon, ettei se muuta kauas, ja sopeudun siihen, jos muuttaa.

Siinä se. Olen opetellut tyytymään. Samalla tavallisuudesta on tullut jännää ja mukavaa. Sisko muutti perheineen Hämeenlinnasta lähemmäs. Veli ja sen lapset asuu lähellä. Vanhemmat on täällä, pappakin hengissä. Ystävät lähellä. Tavallista, ja ihanaa!

Miten nautin, kun on vapaata yhtä aikaa avomiehen kanssa. Asutaan vanhassa omakotitalossa, laitetaan pihaa, remontoidaan.

Siitäkin on opittu. Kun siirreltiin seiniä, alkoi tuntua että parisuhde menee. Mies kysyi, että millaiset komerot haluan vaatehuoneeseen, ja minä havahdun siihen, että mitä väliä? Mitä se haittaa, jos remontti jää välillä vaiheeseen.

Me päätettiin, että me ollaan tärkeämpiä. Nyt se saa nukkua myöhään vapaalla, ja minä herätä aikaisin, ja miettiä miten ihanaa on juoda yksin kahvit omassa kauniissa kodissa! Miten mun ei tarvi tehdä mitään onnen hetken eteen.

Mulle se on opeteltu taito. Katan arkena nätisti ruuat ja menen elokuviin, jos huvittaa. En odota viikonloppua.

Teksti: Ilkka Palmu
Kuva: Nina Susi