Jo kaukaa kuuluva heleä nauru on se, josta Metsä Board Kyrolla työskentelevä prosessinhoitaja Kaisa Luoma tunnetaan. 

– Vanhempani ovat aina olleet tosi huumorintajuisia, eivätkä ota itseään niin vakavasti. Taito nauraa itselle on periytynyt minullekin. Se on aina kannatellut, hän kertoo.

Vaikka Luoma tunnetaan iloisuudestaan ja sosiaalisuudestaan, hän sanoo olevansa lähinnä introvertti ja tarvitsevansa omaa aikaa.

– Ennen ajattelin, että minun pitää olla menossa kaikkialla ja tekemässä kaikkea. Nykyisin osaan antaa itselleni luvan, että saan olla yksin kotona ja näperrellä itsekseni, koska se on se juttu, josta saan voimaa. Sitten jaksan olla muillekin mukavampi, hän miettii.

Käsitöitä tehdessä ja maalatessa kaikki muu unohtuu

Käsityöt ja maalaaminen ovat asioita, joiden parissa Luoma unohtaa kaiken muun. Ajatuskin mieluisan käsityön jatkamisesta on hänelle innostava. Parhaillaan hän valmistaa nukkea, jonka tulevaa omistajaa hän ei vielä tiedä. Hän tykkää myös ommella vaatteita itselleen ja muille.

– Olen työkavereillekin korjannut joitain vaatteita, ommellut vetoketjuja takkeihin. Äidille ompelin mekon. Jos kirpparilta löytyy joku kiva vaate, joka ei ole ihan sopiva, niin olen itse korjannut, lyhentänyt ja muokannut sitä. Ompelemalla voi myös säästää rahaa, hän juttelee.

Kun saan jonkun jutun päähäni, niin teen sitä niin kauan, että se tulee valmiiksi.

Kun Luoma uppoutuu ompelemiseen tai muuhun käsillä tekemiseen, hän kuvailee, että maailma ikään kuin sulkeutuu: Siinä tilassa ei tarvitse ajatella mitään muuta. Ainut, joka Luomalla on silloin seuranaan, on Mei-kissa. Mei on muuttanut hänen luokseen Kyröskosken löytöeläinyhdistykseltä Kissankulmasta, ja huolehtii nyt Luoman käsityöprojekteista työnjohtajana.

– Rakensin parvekkeelle verkotetun kissatarhan. Sanoin iskälle, että nyt haetaan kaupasta rimoja, ja iskä lainasi työkalut, mutta itse rakensin. Kaveri joskus sanoi, että se on ihan sama, mitä sinä aloitat, niin olet hyvä siinä, Luoma hymyilee.

Aloittaminen ei kuitenkaan ole se juttu, vaan lopettaminen. Luomalla on taito viedä projektinsa myös päätökseen.

– Olen aina ollut semmoinen, että kun saan jonkun jutun päähäni, niin sitten teen sitä niin kauan, että se tulee valmiiksi. Olen sillä lailla aika jääräpää, hän sanoo.

Sitä ominaisuutta tarvittiin esimerkiksi opintoihin, sillä Luoma on valmistunut insinööriksi.

– Halusin itsellenikin osoittaa, että pystyn sen koulun käymään, hän sanoo.

Parhaillaan Luoma on loppusuoralla prosessinhoitajan oppi­sopimuskoulutuksessa. Työsopimusta jatkuu vielä syksyyn, ja siihen mennessä Luoma tekee näyttönsä. Sen jälkeen tilanne on auki. Kyrolla on parhaillaan irtisanomisia.

– Insinöörin työ on usein koneella istumista ja toimistotyötä. Tykkään kyllä enemmän käsillä tekemisestä ja siitä, että työ on käytännönläheistä. Siksi olen tänne jäänytkin, hän kertoo.

Lukiossa kuvaamataidon opettaja suositteli Luomalle graafisen suunnittelijan opintoja. Itse hän ajattelee, että taiteellisuus on asia, jonka hän haluaa säilyttää omassa päätäntävallassaan, omana voimanlähteenään.

– Siten, että se on vain itseä varten, hän sanoo.

Usko tuo luottamusta ja rauhaa

Heinolan Stora Ensolla voimalaitosoperaattorina työskentelevä Jani Yletyinen on hetken hiljaa, kun häneltä kysytään, millä supervoimalla hän pyörittää arkeaan ja huolehtii nelilapsisesta perheestään.

– Jollain tavalla se työpaikalla ehkä tiedetäänkin, hän miettii.

Ehkä se on käynyt ilmi siitä, että hän ei käytä alkoholia. Ehkä jostain muusta. Yletyinen sanoo, ettei ole halunnut varta vasten tuoda asiaa esille. Hän tuli uskoon 11-vuotiaana, ja on Helluntaiseurakunnan jäsen. 

– Toivoisin, että kristinusko ei olisi sellainen mörkö. Näen, että media maalaa siitä niin yksipuolista kuvaa, että se voi värittää ihmisille ennakko-oletuksia. Toivottavasti olen omalla käytökselläni esimerkkinä, ja että pystyisin vähän edes väljentämään mielikuvia. Olen itse kuitenkin tunnollinen ja sitoutunut perheeseeni. Töissäkään ei luistella, hän sanoo.

Kun supervoima kumpuaa uskonnosta, Yletyinen huomaa, ettei sitä olekaan aivan helppo kuvailla. 

– Se on semmoinen luja luottamus, sanoin kuvaamattoman luja luottamus, joka tuo niin suuren rauhan, että sitä en oikein osaa selittää. Se on syvemmän tason rauhaa, hän kuvailee.

Kun räntää sataa vaakasuoraan ja auto hajoaa tienposkeen, Yletyinenkin kyllä hermostuu, mutta hän sanoo, että hetken päästä hän löytää tasapainon jälleen uskostaan. 

– Ei siinä ole muuta vaihtoehtoa, kuin pistää kättä ristiin ja keskustella tuonne yläkertaan, että mikäköhän tämän homman tarkoitus on? Miksi on vaikeaa, ja miten tästä päästään eteenpäin? Ei sitä pidä päreitään polttaa, tai mennä toimintakyvyttömäksi. Uskon, että asiat pikkuhiljaa lutviutuvat, hän sanoo.

Tai jos kävisi niin, että hän perheensä ainoana elättäjänä menettäisi työpaikkansa, se olisi todella kova paikka.

– Stressaisin luonnollisesti siitä, miten tulemme toimeen. Samaan aikaan ajattelisin, että tällä täytyy olla tarkoituksensa. Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Uskon, että minulle olisi jotain muuta varattuna. Jollain tavalla elämä aina järjestyy, Yletyinen sanoo.

Kotona hänellä vipeltää kaksi tyttöä ja kaksi poikaa iältään 3–11 vuotta.

– On niitä hauskoja juttuja ja kommelluksia! Aika vauhtia varsinkin nuo pojat saavat pidettyä. Lapset ovat lahja ja tuovat paljon iloa. On kiva isänpäivänä herätä, kun lapset tuovat kortit ja juttunsa, joita ovat tehneet. Kyllä siinä hyvä mieli tulee.

 Jos viidakkoon joutuu ja sitä vastaan taistelee, niin siellä ei selviä. Viidakkoon täytyy sopeutua ja hyväksyä sen olosuhteet.

Yletyinen kertoo, että heillä eletään niin ruuhkavuosia kuin olla ja voi.

– Joku erikoisjoukkojen sotilas sanoi, että jos viidakkoon joutuu ja sitä vastaan taistelee, niin siellä ei selviä. Viidakkoon täytyy sopeutua ja hyväksyä sen olosuhteet. Siten siellä pärjätään. Se on ruuhkavuosissa sama asia: Kannattaa hyväksyä ja sopeutua elämän rytmiin. Nyt eletään näin, hän sanoo.

Koska Yletyisellä lapset käyvät kotikoulua, perhe voi ottaa ja lähteä vaikka mummolaan, kun isän työvuorot antavat myöten. Yletyisen isä on myös töissä metsäteollisuudessa Kotkamillsillä.

– Muistan, kun lapsena avoimien ovien päivänä sai kävellä tehtaalla. Kaikki ne koneet ja tuoksut siellä! Jostain syystä sydän jäi alalle, hän hymyilee.

35-vuotiaaksi hän on ehtinyt työskennellä useammassakin tehtaassa, pisimpään Kauttualla ja Heinolassa. 

– Kun kolmas lapsi ilmoitti tulostaan, muutimme Satakunnasta tänne Päijät-Hämeeseen lähemmäs sukulaisia. Onneksi sain töitä Heinolasta. Se on ollut kyllä hieno juttu, ja olen tykännyt kovasti, hän sanoo.

Asuntoauto odottaa kesää

Vielä viimeinen silaus ja valmista on. Kemissä asuvalle Marjo Haapaniemelle kesästä on tulossa ikimuistoinen.

– Ostaa päräytin asuntoauton. Sitä olen tuossa viime kesän tuunaillut, ja nyt se alkaa olla sillä mallilla, että voidaan lähteä reissuun ihan tosissaan, hän hymyilee.

Kaikki asuntoauton pinnat on käyty läpi. Istuintyynyissä on uusi tummanharmaan sävy, ja ikkunoissa on sinivalkoiset Marimekko-kuosit. Keittiön puoleisessa päädyssä on iloiset lehmäverhot. 

– Tyynyjä on paljon, koska pitää olla kodikasta, Haapaniemi kertoo.

Kemistä käsin voi helposti lähteä moneen suuntaan, niin itään kuin länteen, mutta Haapaniemelle on selvä juttu, että nokka suunnataan kohti pohjoista.

– Minä olen sellainen Lappi-ihminen, hän kertoo.

Sen tarkempia matkasuunnitelmia ei olekaan. Siellä on tarkoitus yöpyä, missä väsyttää. Mukaan hän ottaa ainakin suomenlapinkoira Hollan ja lapset, jos mukaan suostuvat. Poika on juuri päättelemässä armeijaa, ja tytär on alakoulussa.

Haapaniemelle on ollut aina selvää, että periksi ei saa antaa. Niin hänen mummonsa sanoi, kun hän 15-vuotiaana sairastui aivokasvaimeen. Aamulla hän kävi sädehoidossa Oulussa ja kiiruhti kouluun. Periksi ei saanut antaa – eikä hän ole antanut. 

Haapaniemi miettii, että lopulta sairaus on tehnyt hänestä vahvan.

– Se on tehnyt minusta tämmöisen ihmisen, kuin olen.

On minullakin munat, mutta ne on sarjassa. minua voi kohdella ihan tavallisena ihmisenä.

Ennen kaikkea se tarkoittaa sitä, että hän ei ole pelännyt kantaa vastuuta. Haapaniemi on elättänyt itsensä työllä koko aikuisikänsä, ja pyörittää yksin perheensä arkea.

– Kun vuonna 2001 menin nykyisen Metsä Fibren tehtaalle töihin, olin ensimmäinen nainen tuotannossa. Kaikella rakkaudella miehiä kohtaan, mutta kyllä niiden kanssa saa välillä laskea kerran jos toisenkin kerran kymmeneen, hän hymyilee.

Miesten kanssa on Haapaniemen mukaan kuitenkin tosi helppo työskennellä. Miehet ovat suoraviivaisia ja reiluja. Ja jos sanottava on, ymmärtävät kun sanotaan.

– Pääluottamusmies muisteli, että olin tokaissut, että on minullakin munat, mutta ne on sarjassa, joten minua voi kohdella ihan tavallisena ihmisenä, hän kertoo. 

Samalla hänelle on kasvanut voimakas oikeudentunto. 

– Se ärsyttää, jos ihmisiä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti ja eriarvoisesti. Olen aina pyrkinyt pitämään heikompien puolta, hän sanoo.

Nyt kun mittarissa on 48 vuotta, Haapaniemi kokee, että elämä on hyvinkin mallillaan.

– Matti Nykäsen sanoin, elämä on ihmisen parasta aikaa. Alkaa olemaan ruuhkavuodet takana, ja pystyy pikkuhiljaa alkaa elämään omaa elämää. Ihan kaikesta ei tarvitse enää kantaa huolta, hän sanoo.

13-vuotias tytär tarvitsee vielä hetken äidin turvaa.

– Hänkin on kuitenkin onneksi niin järkevä tapaus, varmaan äitiinsä tullut, että häneen pystyy hyvin paljon luottamaan, Haapaniemi sanoo.

Tyttärelleen, samoin kuin pojalleen Haapaniemi on muistanut aina tilaisuuden tullen painottaa, miten tärkeää on, että ei anna periksi. Äidissään heillä on elävä esimerkki siitä, että sillä neuvolla pärjää hyvinkin pitkälle.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Samuli Ikäheimo, Mirjami Liimatainen, Nina Susi