Mistä tunnistat ystävän? Esimerkiksi siitä, että juttu jatkuu saumatta siitä, mihin se viimeksi jäi, vaikka viimenäkemästä olisi vuosi aikaa, sanoo Stora Enso Enocellilla prosessinhoitajana työskentelevä lieksalainen Santeri Eronen. 

– Ystävät ovat tulleet varsinkin hirvikoiraharrastuksen kautta. Myös töiden kautta on tultu tutuiksi, hän kertoo.

Eronen miettii, että henkilökohtaisuuksista jutellaan joskus, mutta yleensä ei.

– Vapaa-ajan miellyttävä viettäminen, yhdessä tekemisen meininki, se on kaikkein parasta; elämän suolaa. Yhteiskuntaluokat eivät sanele siinä yhtään mitään. Kello käy kuin huomaamatta, eikä kellään ole kiire mihinkään, Eronen kuvailee. 

Hän kertoo, että ystävyyden kääntöpuolikin on tullut tutuksi. Se ystävä on nyt entinen, jonka Eronen huomasi yrittävän hyötyä ystävänsä kustannuksella. Piirit ovat kuitenkin pienet, ja elettävä on, vaikka entistä luottamusta ei enää voikaan saavuttaa. Ehkä sellaisetkin kokemukset voi kääntää vahvuudeksi, ja voi arvostaa entistä enemmän todellista ystävyyttä. 

– Toiset vain pelaavat Kimbleä eri säännöillä. Itselle on parempi, ettei sellaisen kanssa ole tekemisissä. Uusia ystäviä löytyy tilalle, hän miettii.

Hän sanoo, että todellisen ystävän tuntee siitä, että kun pyytää apua, toinen ei kysy, että onko nyt oikeasti tarpeen. 

– Ystävien kesken pelataan asioita samaan marjapussiin.

Eronen on saanut monesti apua ystävältä. Hän kertoo, että eräänkin kerran ystävä tuli hätiin, kun Eronen oli syntymäpäiväjuhlien järjestelyhommissa, mutta sairastui. 

– Hän tuli paikkaamaan minun hommani. Se oli todella hieno juttu. Ei tarvinnut vaivata päivänsankaria, eikä muuta organisaatiota, hän kiittelee.

Eronen on itsekin voinut laittaa hyvää kiertämään, ja tehdä ystävänpalveluksia muille. Kerran hän sai puhelinsoiton ystävältä, jonka auto oli hajonnut vajaat 300 kilometriä ennen Lieksaa.

– Minä kysyin, että missä ootta, minä tulen hakemaan. Sanoin vaan, että naftaa tankkiin ja eikun menoksi: Autot tykkää kun niillä ajetaan. Minä sitten kävin heidät hakemassa. Kyllä hän oli ikionnellinen. Sanoi, että tämä oli enemmän, kuin sata jänistä, Eronen hymyilee.

Siinä se pointti hänen mukaansa onkin, ystävän auttamisesta tulee hyvä mieli kummallekin.

– Sillä tavalla se maailma pyörii, että yksinelänyttä ei ole, Eronen sanoo.

Kun on ystäviä ympärillä, sitä tuntee olevansa ikään kuin etuoikeutetussa asemassa, pohtii Kuopion Mondi Powerflutella laboratoriotyöntekijänä työskentelevä Merja Haatainen.

– Todellisia ystäviä ei ihminen tarvitse montaa vierelle kulkemaan. Muutamia on, ja sitten on myös hyviä kavereita, vaikka tarvitseeko sitä rajaa vetääkään, hän miettii.

Osa hänen ystävistään on ollut matkassa nuoruudesta asti. 

– Marjalle terveisiä, hän hymyilee.

Matkan varrella on tullut uusiakin ystäviä, kuten Ulla-Elina pari vuotta sitten. Hän tuli ystäväksi sosiaalisen median kautta.

– Löysin Facebookin ryhmästä ihmisen, jonka kanssa ryhdyimme juttelemaan yksityisesti. Tuntui, että oli niin paljon kaikkea samaa, että oli helppo samaistua toisen ajatuksiin. Otti sitten minkä tahansa asian puheeksi, niin toinen sanoi, että ihan sama juttu täälläkin. Sellaista ei ihan joka päivä tule vastaan, Haatainen kertoo.

Ystävyksillä on Kuopion ja Oulun välissä matkaa liki 300 kilometriä. Haatainen miettii, että tuskin he olisivat reaalimaailmassa toisiansa tavanneet. Mutta nyt tapasivat, kuukausien keskustelujen jälkeen. Ulla-Elina tuli käymään Kuopiossa ja Haatainen meni lomareissulle Ouluun. Ensimmäinen tapaaminen ei Haataista oikeastaan jännittänyt, olivathan he jo tutustuneet.

– Itse olen varoitellut omia lapsiani ajan saatossa kaikennäköisistä netin ränniraiskareista, että ei pidä mihinkään tällaisiin ruveta. Tässä nyt itselle kävi vähän sillä tavalla, että kun kerroin että olen menossa tapaamaan häntä ekan kerran, niin lapset sanoivat että niin; miten äiti nämä ränniraiskarit, Haatainen nauraa.

Ystävien kesken pelataan samaan marjapussiin.

Hyvän ystävän löytäminen aikuisena ei ole aina yhtä mutkatonta, kuin lapsena ja nuorena. Aikuisilla on usein omat, vakiintuneet kuvionsa ja kiireensä.

– Itsekin tykkään olla kotona. Tosi vähän tulee liikuttua muualle kuin kauppaan ja töihin. Ystävät ovat tavallaan vakiintuneet. Sitten tuleekin kivoja yllätyksiä, Haatainen sanoo.

Hän miettii, ettei tämäkään ystävyys ollut millään tavalla harkittua; kumpikaan ei ollut uusia ystäviä etsimässä. 

– Se vain meni niin, että palaset loksahtivat kohdilleen. Tuntui, että oli niin paljon kaikkea samaa, että oli helppo samaistua toisen ajatuksiin.

Haatainen voi oman kokemuksensa pohjalta suositella sosiaalista mediaa myös siltä kannalta, että sieltä saattaa löytää ystäviä. Toki paljon puhutaan, että ihminen ei oikeasti ole sitä, mitä hän antaa sosiaalisessa mediassa ymmärtää.

– Jos kuitenkin ajautuu oikeaan paikkaan ja sattuu oikeat henkilöt kohdalle, niin samanhenkisyyttä kyllä löytyy. Jokainen itse tietää, mikä on se oma paikka. 

Operaattori Sami Halme Kotkasta kertoo, että ystävät ovat tulleet hänen elämäänsä lähinnä urheilu- ja biljardiharrastuksen myötä, sekä työmaalta Colombier Finlandilta. Lapsuudenystäviäkin hänellä on edelleen.

– Aikuisena ystävystyminen vaatii samanlaisen ajatusmaailman ja huumorintajun. Lähinnä ajatusmaailma pitää olla samanlainen. Ystäväni ovat sosiaalisia ja ulospäinsuuntautuneita. He ovat myös hyvin eri-ikäisiä: 20 vuotta ei harrastusten parissa tunnu missään, Halme juttelee.

Hän miettii, että nuorempien seura tuntuu siltä, kuin itsekin nuorenisi. Toisaalta hän kokee, että voi jakaa elämänkokemuksestaan nuoremmille.

– Ainakin ne ovat kuuntelevinaan, hän naurahtaa.

Halme kertoo, että välillä nuorten kanssa saadaan tiukkojakin väittelyitä aikaiseksi.

– Ovat niin periksiantamattomia omista mielipiteistään. Sellainen sitä on ollut itsekin nuorempana. Ikää kun on tullut, niin omat mielipiteet eivät enää ole niin mustavalkoisia. Välillä naurattaa, mutta se on ihan ok. Itse ei tarvitse touhuta niin paljon, kun seuraa sivusta, Halme hymyilee.

Omanikäisten ystävien kanssa on vähän erilaiset jutut. Kun elämässä on ollut vaikeuksia, ystävät ovat rientäneet apuun.

– Nuorempana olin vakavassa työtapaturmassa. Käsi meni paperirullan ja painotelan välistä ja murskaantui. Se oli aika lähellä, ettei lähtenyt koko käsi. Siitä minut vietiin Kotkan keskussairaalaan ja edelleen Töölöön. Jokunen tunti kesti ennen, kuin leikkaukseen pääsi, hän muistelee.

Kun hän näki kätensä ensimmäisen kerran onnettomuuden jälkeen, hän oli varma, että se leikataan pois. Lääkärit vakuuttelivat, että kyllä siitä vielä käsi saadaan. Niin myös tapahtui, ja Halme on samoissa, kaksikätisten töissä edelleen. Leikkaukset, kuntoutus ja toipuminen veivät kuitenkin pitkän ajan.

Ystävät tulivat katsomaan häntä sairaalaan Helsinkiin, ja kun hän kotiutui, he tulivat käymään.

– Tärkeintä oli, että tulivat seuraksi, ja sai tunteen, kuin mikään ei olisi muuttunut. He saivat tuntemaan, että vaikka olisin ollut kädetön, ystävät olisivat silti pysyneet ystävinä. Tulivat ja olivat ihan normaalisti, ja jutut olivat edelleen yhtä huonoja kuin ennenkin. Vinoilivat, että pitääkö se käsi joka paikkaan työntää, Halme naurahtaa.

Hän miettii, että todellinen ystävyys on sellaista, ettei se mihinkään häviä.

– Näin vanhempana huomaa, että pitää myös itse olla aktiivinen ja ottaa yhteyttä, sopia tapaamisia. Vuorotyöläisiä kun ollaan, aina eivät aikataulut mene yksiin. Kun tullaan yhteen, niin pelataan biljardia, saunotaan tai veneillään. Ollaan yhdessä, kuvailee Halme.

Kun Marita Karhulan elämässä sattuu ja tapahtuu, hän tarttuu puhelimeen ja soittaa parhaalle ystävälleen Seijalle.
 
– Ollaan yhteyksissä joka viikko. Hän muutti miehen perässä Sulkavalle asumaan, minä olen täällä Lappeenrannassa. Ollaan tosi paljon yhteyksissä, soitellaan ja tehdään kaikenlaista kivaa, Karhula sanoo.

Ystävykset tapasivat, kun Karhula meni töihin Chymoksen laboratorioon. Seija oli yrityksessä kirjanpitohommissa.    

– Olimme ihan tytönhupakoita. Tuli heti sellainen olo, että siinä on sielunsisko, hän muistelee.

Ystävyksiä yhdistää kiinnostus käsitöihin ja retkeilyyn. Nykyisin Joutsenon Metsä Fibrellä käynnissäpitäjän tittelillä laborantin työtä tekevä Karhula on yhdistysaktiivi, ja sai ystävänsä houkuteltua mukaan Marttayhdistyksen toimintaan. 

– Hän on sanonut, että tykkää siitä, että kannustan häntäkin. Hän puolestaan pitää minun puoliani erilaisissa elämänvaiheissa. Se on helpottava ja mukava tunne, kun yhdessä mietitään – varsinkin jos ongelma siinä ratkeaa. Silloin on aivan että jess, taas me se ratkaistiin!

Karhula miettii, että heitä on yhdistänyt alusta asti taito keskustella.

– Ystävä voi tarjoilla erilaisia näkökulmia. Siinä huomaa itsekin, että ai; tämän voisi näinkin miettiä. Etenkin silloin, kun ollaan eri mieltä. Silloin sitä rupeaa miettimään, että hetkinen, voihan tämän näinkin ajatella. Silti emme ole koskaan riidelleet, vaikka eri mieltä olisimmekin olleet. Me osasimme alusta asti jutella asioista. Ehkä sen takia meistä tuli niin hyvät ystävät.

Keskustelutaidon lisäksi heitä yhdistää toinenkin lahjakkuus: taito kuunnella.

– Varsinkin ystäväni osaa kuunnella. Sellaisia ihmisiä tuntuu olevan nykypäivänä paljon, jotka eivät sitä osaa. Olen kyllä sitä mieltä, että kuuntelemisen taitoa kannattaa opetella ja tehdä välillä tietoisesti, hän sanoo.

Karhula sanoo, että ystävykset ovat oppineet toisiltaan ymmärrystä elämää kohtaan. 

– Kaikenlaisia myrskyjä on ollut, kummallakin. Kun Seija muutti maalle, sitäkin mietimme yhdessä pitkään. Poikamme ovat kasvaneet aikuisiksi, ja siinäkin on meillä riittänyt puitavaa.

Karhulalle Seija on se ihminen, jolle hän soittaa, jos on hätä.

– Kaikilla pitäisi olla sellainen ihminen, jolle soittaa hädän hetkellä, se helpottaisi huomattavasti. 

Ystävän merkitystä on vaikea sanoin kuvailla, mutta Karhula sanoo, että sekin heiltä luonnistuu.

– Me olemme sanoneet sen ääneen monta kertaa: olet paras.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Mikko Makkonen, Mikko Nikkinen, Akseli Muraja, Jukka Koskinen