Luottopareja samasta puusta

Kansijuttu

Teknisellä alalla menestyvän naisen takana on usein kannustava isä. Isän esimerkki ja tuki johdattivat myös Jenni Välkkysen sekä Sari Pesosen paperiteollisuuden pariin.

Turengin Nesteen huoltohalli oli jo taaperoikäiselle Jenni Välkkyselle tärkeä paikka. Siellä isä vahasi ja kiillotti autoja sekä vaihtoi renkaita.

– Olin aina niin ylpeä, kun sain olla iskän apurina. Osasin kuulemma tehdä autonputsaushommat niin hyvin, että sain olla auttamassa. Olen aina ollut vähä sellainen iskän tyttö, Välkkynen hymyilee.

Isä Marko Välkkynen ei kiellellyt innokasta tyttöä, vaan kertoi mitä pitää tehdä, kannusti ja kehui. Samalla kun putsattiin autoa, juteltiin maailman menosta. Ainoa tytär sai olla mukana, kun vain itse niin halusi. Välkkynen kertoo, että siksi kai autot ja koneet ovatkin aina kiehtoneet häntä. 

Tiedetään, että kun tekniikka kiinnostaa naista, usein taustalta löytyy kannustava roolimalli, oma isä. Isillä on merkittävä rooli siinä, miten tytär asennoituu tekniikkaan.

– Isän merkitys näkyy tekniikan alan naisten haastatteluissa ja selvityksissä. Usein isä on ottanut mukaan puuhailemaan verstaalle, vaikkapa autonkorjaukseen, ja rohkaissut tytärtään kokeilemaan työkaluja ja tekemään itse, sanoo naisia teknisille aloille kannustavan Naistech-hankkeen projektipäällikkö Elina Harju Tampereen ammattikorkeakoulusta. 

Isillä on vielä työsarkaa, sillä Suomessa teknologia-aloilla työskentelevistä ihmisistä vain viidennes on naisia. Osaamisesta se ei ole kiinni. Suomalaisten tyttöjen matematiikan ja luonnontieteiden osaaminen on PISA-tutkimusten mukaan maailman kärkiluokkaa, mutta silti tytöt eivät hevin hakeudu tekniikan alan koulutukseen. 

Peruskoulun jälkeen Välkkynenkin valmistui ravintolakokiksi, ja työskenteli seitsemän vuotta huoltamolla asiakaspalvelutehtävissä. Turengin Neste on perheyritys, jossa kaikki oppivat jo pienestä pitäen kantamaan kortensa kekoon. Huoltamolla työskentelevät tällä hetkellä Välkkysen isoisä, isä, isän veli ja äiti. Välkkynen kertoo, että tuoreen kahvin tuoksu huoltamolla on hänelle edelleen se tuoksu, joka vie ajatukset välittömästi sinne tärkeimmälle huoltamolle, jossa hänen juurensa ovat. 

Veri veti kuitenkin koneiden ja tekniikan pariin. Kun Välkkysen Huhtamäen tehtaalla asentajana työskentelevä veli Niko Välkkynen jutteli, että tehtaalle haetaan väkeä tuotantoon, häntä ei tarvinnut kahdesti houkutella.

– Veli kehui, että se on tosi kiva työpaikka. Hän sanoi, että siellä on hyvä ilmapiiri. Se on kyllä pitänyt ihan paikkansa. Vuonna 2019 aloitin, ja nykyisin olen lautaskoneenhoitaja. Työpäivät menevät tosi äkkiä, kun on mielekästä tekemistä ja tosi kivat työkaverit, hän juttelee.

Määrätietoisia, ja tarpeen vaatiessa tiukkoja. Samanlaisia ovat sekä isä että tytär.

– Olen perinyt iskältä sen, että olen aika temperamenttinen, eikä se ole minusta mikään huono asia. Olen siitä ihan tyytyväinen, että osaan sanoa vastaan, jos tulee ongelmia, Välkkynen sanoo.

Jo lapsena Välkkynen oppi, että jos jotain halusi, kannatti kysyä isältä. 

– Hän on aina mukana minun ideoissani, vaikka äiti Mira Välkkynen ei olisikaan, Välkkynen hymyilee, ja lisää, että äiti on kuitenkin hänen paras kaverinsa, mutta ehkä isä on ollut se, joka antaa helpommin periksi. Yhdessä isä ja tytär kävivät punttisalilla, ja yhteistä oli myös kiinnostus moottoripyöräilyyn.

Välkkynen kertoo, että isä asetti myös rajat, ja ne tehtiin selviksi.


– Viikonloppuna sai olla vähän tarkempi, että tulee niihin aikoihin kotiin kuin kotiintuloaika oli annettu. Kyllä minä kai sitä vähän uhmasin. Isältä tuli palautetta, mutta rakentavalla tavalla, Välkkynen muistaa.

Poikaystäviin isä suhtautui aina reilusti, mutta kun asentaja Eppu Rekilä Huhtamäeltä tuotiin näytille, hän oli selvästi isän mieleen. Nyt Rekilä ja Välkkynen asuvat neljän kilometrin päässä Turengin Nesteeltä. Nuori perhe on kasvanut kahdella koiralla ja kolmen kuukauden ikäisellä Rasmus-pojalla.

– On se ihan kiva, kun pääsee ostamaan autoleluja! Sellaiset kiinnostavat äitiäkin. On myös loistojuttu, että muutettiin juuri omakotitaloon. Siellä on autotalli, jossa poika voi laitella autoja, vaikka äidinkin kanssa, Välkkynen hymyilee.

Isä pitää vaivihkaa silmällä tyttärensä jaksamista uudessa elämäntilanteessa. Välkkynen kertoo, että isä kysyi, haluaisiko hän tulla päivällä auttamaan renkaiden vaihdossa silloin, kun mies on kotona vauvan kanssa.

– Että jos haluan, voin tulla sinne auttelemaan. Isän paras puoli on se, että hänelle pystyy kertomaan ihan kaikki. Jos on jotain hätää, niin hän aina kuuntelee, tsemppaa ja auttaa, Välkkynen sanoo.

UPM:n Valkeakosken tehtaalla varastotyöntekijänä työskentelevä Sari Pesonen sanoo, että jutteli isänsä kanssa puhelimessa viimeksi tänään.

– Soittelemme ja näemme paljon. Nykyään puhutaan ihan eri lailla kaikesta. Mutta ei silloin, hän sanoo.

Silloin tarkoittaa 1970-lukua, kun Pesonen oli lapsi. Silloin isä, ajoneuvoasentaja Jussi Pesonen lähti aamulla autolla tehtaalle. Äiti vei pikkuveljen polkupyörällä tarhaan, jatkoi sitten omiin töihinsä ja polki vielä kaupan kautta takaisin. 


– 1970-luvun isät olivat sellaisia, että ei siinä mitään juteltu. Ei juteltu äidinkään kanssa niin henkilökohtaisia, kuin oman poikani kanssa juttelen. Kyllä ne tuli tokaisemalla, ne jotkut. Ei omista asioistaan koskaan, Pesonen muistaa.
    
 Perhe vietti paljon aikaa yhdessä vähän myöhemminkin, kun lapset rakensivat kesämökit vanhempien lähelle. Sitten isä jäi eläkkeelle ja keskustelujen sisältö pikku hiljaa muuttui.

– Nyt isä on kova puhumaan henkilökohtaisista asioistaan. Aina kun on joku ongelma, huomaan kyllä, että hän haluaa kertoa minulle siitä. Niin päin se on kääntynyt. Ja kysyy aina, mitä töihin kuuluu, Pesonen sanoo.

Pesonen on tehtaan varastolla tunnettu hahmo, jolta kaikki kysyvät, ja joka vastaukset yleensä myös tietää. Tehtaalla on opittu, että asiat sujuvat monesti nopeammin, kun soittaa suoraan Pesoselle sen sijaan, että näpyttäisi kaiken itse järjestelmään.  

– Olen kuulemma liian hyvään totuttanut. Mutta tunnukset ovat heillä menneet vanhaksi eivätkä koneetkaan toimi, hän nauraa. 

– Minä tykkään tästä tyylistä: saan asian heti tehtyä, eikä tarvitse kirjailla sähköposteja, että tuo on vielä tekemättä, teetkö kirjauksen. Pääsen itse helpommalla ja saldot täsmäävät, kun minä ne teen, hän hymyilee.

Ilman isää hän ei olisi tehtaalla. Pesonen oli 19-vuotias vuonna 1984, kun tehtaalla työskennellyt isä vinkkasi, että siellä olisi kesätöitä siivoojana. Hämeenlinnassa Pesosta odotti paikka apuhoitajakoulussa, mutta kesän aikana mieli muuttui. Tehtaalla ansaitsi hyvin, paremmin kuin hyvin, jos muihin töihin vertasi. Kesän päätteeksi jäi monta siivoojaa eläkkeelle, ja tyttöjä pyydettiin jäämään töihin. Jokunen jäikin, ja lähti aikanaan, kuka minnekin.

– Sitten kunnossapitopäällikkö soitti minulle ja sanoi, että tules käymään täällä. Mietin, että mitähän minä nyt olen tehnyt. Hän kysyikin, että menisitkö tuonne varastolle töihin. Ajattelin, että voisin. Olin jo kerennyt ajatella, että siivoushommaa en koko ikääni rupea tekemään. Varasto on osoittautunut hyväksi paikaksi, kun täällä edelleen olen, hän juttelee.

Nykyään puhutaan ihan eri lailla kaikesta. Mutta ei silloin.

 

 

 

 

 

Vielä töissä ollessaan isä korjasi tehtaan ajoneuvoja, lähinnä kuorma-autoja. 
– Kerran hän lainasi tehtaan autoa sillä lailla, että pyysi minua tuomaan sen taloni pihaan, että hän tulee sen sieltä hakemaan. En ollut ennen ajanut sellaista lava-autoa, jota sanottiin metroksi, vaikka autoja harrastinkin ja ajoin jokamiesluokkaa. Työkaverilta pyysin, että näytä nyt vähän mitä vipstaakeja tässä on, että osaisin tällä ajaa, hän kertoo. 

Matkalla hän tuli ajatelleeksi, että itse asiassa ajoi kuorma-autoa, mutta kuorma-autokorttia hänellä ei ollut. Hän ajoi hiljaisempia sivuteitä, ja yritti vain äkkiä päästä pihaan.

– Sanoin isälle, että laitoit mut sitten ajamaan tuota, eihän mulla ole edes kuorma-autokorttia. Isä siihen, että jaa, eiks sulla ole, Pesonen nauraa.

Kannustus oli hiljaisempaa sorttia Pesosen isän sukupolvella. Isä katsoi, että tytär kyllä pärjää. Oli ehkä vähän ylpeäkin, ja on sitä edelleen.

– Isä aina kysyy työasioista. Jutellaan hänen aikaisistaan ihmisistä työpaikalla ja hänen työmaastaan. Täällä Valkeakoskella kaikki tuntevat toisensa, ja isäkin tuntee useimpien työntekijöiden vanhemmat, koska jompikumpi on ollut tehtaalla töissä. Kai hän ajattelee, että kun jaksaisi tytär vielä olla, että pääsisi eläkkeelle, Pesonen sanoo.

Hän sanoo, ettei koskaan muista isän sanoneen, että menisit vielä kouluun. Poika sen sijaan on sanonut, että Pesosen olisi pitänyt lukea itsensä terveydenhoitajaksi. Kun niin ei käynyt, poika opiskeli itse ensihoitajaksi, ja jatkaa samaa alaa nyt ammattikorkeakoulussa.

– Poika menee nyt sitä polkua, jota minun piti lähteä kulkemaan. Omissa töissäni minä olen yhdistänyt nämä kaksi alaa, kun pojat täällä töissä käyvät minulle murheensa puhumassa. Henkilökohtaisia asioita jutellaan. Ne hetket ovat oikein tämän työn suola, Pesonen juttelee.

Aika on erilainen kuin ennen, se on henkilökohtaisempi. Isätkin ovat erilaisia, kaikenikäisinä.

Teksti Mari Schildt
Kuvat Marjaana Malkamäki