Kun suuri puuportti aukeaa, ensin on rapsutettava selälleen heittänyttä puutarhakoira Iitua. Paikalle kiiruhtava emäntä Piia Lahtinen nauraa, että noin se varmaan tervehtisi murtovarastakin. Iitun mielestä työsopimus menee kuitenkin niin, että koiranruokaa vastaan hän toimii ensisijaisesti emäntänsä puutarhahanskojen ja työkalujen noutajana ja maansiirtoapulaisena.

Jo portilta näkee, että täällä asuu puutarhamestari: Köynnökset kiipeävät pitkin porttirakennelmia, puut ja pensaat levittävät oksiaan. Lahtinen sanoo, että talvi on kuitenkin ollut puutarhalle vaikea. Kasveja on kuollut, mutta moni on myös selvinnyt. Kukkaloisto vain odottaa edelleen täyteen loistoonsa puhkeamista.

»Jotkut ovat aivan kauhuissaan, kun hyysään rikkaruohoja.»

Kun istumme Mika ja Piia Lahtisen viihtyisässä pergolassa, on helppo nähdä, miksi Sappi Kirkniemen tehtaalla laboranttina työskentelevä Piia on se henkilö, jolta työkaverit kysyvät, jos kasvien kanssa menee sormi suuhun. Joka puolelta löytyy ruukkuja ja istutuksia, joissa vihertää ja kukkii. Pergolan katossa kiipeää viiniköynnös, joka tuottaa vuosittain monta ämpäriä viinirypäleitä. Lahtinen näyttää vieressä olevaa kylpypaljua ja nauraa, että ideahan on se, että tuossa paljussa istuskellaan lämpimässä vedessä ja napsitaan yläpuolelta rypäleitä, kuin muinaiset roomalaiset ikään.

Kasvit ovat kiehtoneet Lahtista niin kauan, kuin hän muistaa.

– Lapsena piti aina tehdä kukkakimppuja ja -seppeleitä. Istutin kukkasia mummun, papan ja äidin kanssa. Opettelin kasvien nimiä, ja tiedän edelleen niitä paljon. Oma huone oli kuin viidakko, kun huonekasveja oli hirveät määrät, hän muistaa.

Koulussa matikankirjan sivureunat täyttyivät koristeellisista ruusuista, kissankelloista ja köynnöksistä.

– Muratti on edelleen yksi lempikasveistani, hän hymyilee.

Ennen lapsia Lahtiset asuivat hetken kerrostalossa, mutta kasvit valtasivat hiljalleen asunnon. Oli selvä, että omakotitaloon oli päästävä.

Talvella Lahtinen päätti, että tänä keväänä hän ottaisi rauhallisemmin, eikä laittaisi siemeniä kasvamaan. Hänellä riittäisi työtä talvehtivissakin kasveissa. Ja sitten hän istutti jälleen siemeniä, paljon.

– Keväällä sitten ihmettelen, mihin ne kaikki taimet saan laitettua. Ylimääräiset annan pois. Lisäksi lintujen mukana tulee monenlaisia kasveja pihalle. Jos en niitä itse tarvitse, niin kyllä annan ne jollekin, hän juttelee.

Hän sanoo, että kasvit ovat hänen mielestään yksinkertaisesti kiehtovia. Hän kiertää hellästi sormea pitkin kotkansulkasaniaista.

– Se on tosi kaunis, kun se tulee täältä pää kumarassa, nöyränä nousee. Sitten se levittäytyy kauniiksi viuhkaksi, hän kuvailee.

Lahtisella on kyky elää sopusoinnussa kasvien kanssa. Hän ymmärtää niiden sielunelämää, kärsii ja kukoistaa yhdessä niiden kanssa.

– Jos halla vie, tulee itku. Kaikkia ei millään saa kuistille turvaan. Yksi kesä oli sellainen, että mustasilmäsusannat olivat eräänä kesäkuun lopun aamuna kaikki menneet. Se oli surullista, hän juttelee.

Kun kasvit kukoistavat, puutarhurikin on onnellinen.

Pergolan kulmalla seisoo raudasta taivutettu mallinukke, jolle on kasvamassa elävä kukkahame.

– Se on maahumalaa, joka on rikkaruoho. Minä elän täysin sopusoinnussa rikkaruohojen kanssa. Jos ne näyttävät hyvältä, niin miksei!

Rikkaruoho on tavallaan myös ahomansikka, joka kukkii pitkin pihaa.

– Moni kukka on meillä rikkaruoho, vaikka jossain muualla niitä ostetaan kukkakaupasta. Kreikassa oli voikukkia myynnissä kukkakaupassa. Ne kasvavat minulla pihalla ja saavatkin kasvaa. Ne ovat hyvää ruokaa pörriäisille. Ja jos tulee kuiva kesä, niin nurmikko pysyy vihreänä, kun siinä on voikukkia. Ei kannata olla liian tiukka, hän kertoo.

Jokaisen aikuisikään ehtineen elämässä on niin paljon sääntöjä, että puutarhassa niitä ei Lahtisen mukaan saakaan olla.

– Jotkut ovat aivan kauhuissaan, kun hyysään rikkaruohoja. Meillä heitetään aina nurmikkoon apilansiemeniä, että pörriäisille riittää ruokaa, ja säästetään apilankukkakohdat, hän kertoo.

Kuin pisteenä iin päälle keltaiset voikukat ja violetit akileijat kukoistavat kauniisti rinnatusten rinteessä. Sappi Kirkniemessä sähköautomaatioasentajana työskentelevä aviomies Mika huolehtii tällä pihalla nurmikon ajamisesta. Tosin rouvansa saattaa tulla perässä kieltelemässä, ja silti joskus sattuu vahinkoja. Se käy Piialle tunteisiin, ja väri kasvoilla voi hetkeksi vaihtua. Mutta sitten hän ajattelee, että mennyttä mikä mennyttä. Uutta kehiin!

Ruuan hinta kaupassa nousee, ja moni on miettinyt, voisiko omavaraisuutta lisätä kasvattamalla itse osan ruuasta. Lahtinen ei ole ajatellut asiaa välttämättä siltä kantilta. Omavaraisuus on heidän nelihenkisessä perheessään ikään kuin itsestäänselvyys. Perhe saa esimerkiksi perunat ja viinimarjat Lahtisen vanhempien tilalta. Hän itse marjastaa ja sienestää, ja jotain syötävää kasvaa pihallakin: paprikaa, pensasmustikoita, ahomansikoita, viinirypäleitä, raparperia ja kirsikoita.

– Peikonpähkinä tekee hasselpähkinän näköisiä pähkinöitä, mutta niistä joudumme taistelemaan oravien kanssa – ja yleensä häviämme. Peikonpähkinä on erityisen kaunis talvella kippuraisine oksineen. Vien niitä työkavereille jouluksi, että voivat laittaa niihin jouluvaloja, hän juttelee.

Valkosipulien kanssa Lahtinen pitää tänä vuonna taukoa, kuten tomaattien ja kurkkujenkin kanssa.

– Viime kesä oli niin kuuma ja kuiva, että kurkkukin kärsi kuivuudesta, vaikka kastelin sitä koko ajan. Tomaatit ja paprikat mätivät kuumuudessa. Ajattelin, että tänä vuonna saa jäädä väliin. On tässä muutakin puuhaa, hän miettii.

Viime vuonna hänellä kasvoi myös maapähkinää. Parinkymmenen sentin taimet papuineen oli eräänä päivänä myllätty ympäri ja syöty.

– Eivät ne enää lähteneet kasvamaan. En tiedä, miten kasvattaisin niitä niin, että siitä tulisi satoa ihmisillekin, eikä vain oraville.

Ruokatalous menee heillä paremminkin niin, että kun äiti touhuaa puutarhassa, silloin hän ei touhua keittiössä. Hän luottaa, että muiden äitien laittama ruoka pitää miehen ja teinitytöt sillä välin kylläisenä.

– Viime kesänä kastelin 20 kappaletta kymmenen litran kastelukannullista illassa. Se oli sellaista iltaurheilua. Jos tänä vuonna pärjäisi kymmenellä kannulla, hän miettii.

Kastelukannut ovat täysinäisinä seinustalla lämpiämässä, koska esimerkiksi paprika saattaa nuupahtaa, jos sille tarjoilee kraana- tai kaivokylmää vettä.

Puutarhan kunniapaikoilla ovat edellisten asukkaiden istuttama tammi ja hevoskastanja. He olivat olleet Lontoossa, kun prinsessa Diana kuoli. Molemmat puut ovat kotoisin lontoolaisesta puistosta, ja kukoistavat nyt prinsessan muistoksi. Lahtinen miettii, että hän katsoo talon korkuiseksi venähtänyttä tammea lähinnä kauhuissaan ajan kulumisesta.

Metrin mittaiset puutarhamustikkapensaat ovat hyvässä kukassa. Puutarhakoira Iitu käy niitä nuuskimassa, sillä pensasmustikat ovat sen suurta herkkua. Lahtinen kertoo, että pensasmustikat säilyvät pakasteessakin kauniin pyöreinä, toisin kuin villimmät serkkunsa.

Harakat kirahtelevat puissa. Niiden poikaset ovat juuri lähteneet suureen tuijaan rakentamastaan pesästä. Lahtinen valistaa, että sekä harakat että raja-aitaan komean pesän rakentaneet muurahaiset antavat perheenjäsenten olla rauhassa, mutta vieraiden kimppuun ne saattavat käydä.

Lähellä pihaporttia olevalla kahden auton parkkipaikalla ovat isännän ja emännän harrastukset hauskasti rinnakkain: Siinä on sähäkkä autosuunnistukseen käytettävä kilpa-auto ja vieressä melkein auton kokoinen kasa ruskeaa haketta. Se on kotoisin työnantajalta Sappi Kirkniemestä. Puutarhaa harrastavat työntekijät saavat ottaa kuorimolta haketta puutarhahankkeisiinsa. Lahtinen on tyytyväinen, koska kaupasta säkeissä ostettuna hakkeelle tulisi kyllä hintaa.

Inspiraatiota Lahtinen hakee lähinnä Pinterestistä. Se lohduttaa talviaikana, kun hanget peittävät istutukset. Puutarhamessut eivät häntä paljoa säväytä, koska siellä tarjoiltavat teemat toistuvat, eivätkä juuri anna uutta pitkälle ehtineelle harrastajalle. Hän haluaisi kuulla esimerkiksi uusista tavoista talvettaa kasveja. Lahtinen on itse onnistunut talvettamaan kaksi suurin sinisin riippukukin kukkivaa sinisadetta, jotka viihtyvät vain eteläisimmässä Suomessa, ja silloinkin satunnaisesti.

– Aina pitää olla jotain erikoista, hän hymyilee.

Suurien tuijien välissä on tila, jossa oli aikaisemmin lampi.

– Se loi tähän kohtaan aivan oman mikroilmastonsa, Lahtinen kertoo.

Lammessa uiskenteli karppeja ja ruutanoita, jotka muuttivat aina talveksi sisälle akvaarioon niin, että ruutanat jopa risteytyivät kultakalojen kanssa. Karpit olivat kesyjä, ja tulivat syömään kädestä. Lahtinen muistaa, että valkoinen karppi oli eräänä aamuna hävinnyt, jonkun otuksen suuhun.

Nyt 15-vuotias Emilia oli pienenä niin intona veteen, että lampi oli pakko täyttää hiekalla. Aidatkaan eivät auttaneet, kun tytär aina kaatoi ne päästäkseen lammelle. Lahtinen yritti vielä kerran pienempää lampea, mutta laittoi senkin pois viime kesänä, vaikka Emilia ja 13-vuotias Anette jättivät jo lammen rauhaan.

Sen sijaan viime vuonna vaivanneet terveyshuolet kirkastivat hänen ajatuksiaan siitä, mihin hän haluaa voimiaan käyttää ja mihin panostaa: Mikä lopulta tekee onnelliseksi?

Vaaka kallistuu nyt puutarhan taiteellisten elämysten suuntaan. Hän kertoo, että japanilainen puutarha inspiroi häntä, mutta myös viidakko- ja satumetsäteema.

Kottikärrystä löytyy täydellinen, miniatyyrikokoinen keijujen puutarha puutarhapenkkeineen ja huvimajoineen. Vanhassa kannossa oli keijujen talo, mutta tikat nakuttivat sen hajalle. Seuraavaksi hän aikoo ryhtyä betonitöihin ja tuunata kirpparilta löytämiään japanilaisia puutarhalyhtyjä. Buddhapatsas jo istuu rauhassaan, istutusten lomassa.

– Puutarhassa saan ajatukset pois kaikesta muusta. Se on rentoutuskeino, saan tyhjentää mieleni, nollaan aivan täysin. Ja jos oikein ottaa päähän, niin teen uuden kukkapenkin!

Puutarha on Lahtiselle ikään kuin sielunmaisema. Kun aika on, sekin saa muuttua.∙

Teksti Mari Schildt, kuva Vesa-Matti Väärä