Koski kohisee, päiväkorennot lentelevät ilmassa ja alkukesän aurinko lämmittää. Sami Huikon syke laskee heti, kun hän saapuu Hiitolanjoelle työpaikaltaan Simpeleen Metsä Boardilta. 

– Kosken kohina rauhoittaa. Tulen tänne usein, nojailen vain kaiteeseen ja kuuntelen. Kyllä siinä työhommat unohtuu.

Huikko ei vain fiilistele vaan seuraa myös tarkkaan joen tapahtumia. Näin alkukesästä siellä näkee muutaman sentin mittaisia sukkelia lohenpoikasia. Ne saalistavat eläinplanktonia, vesikirppuja ja hankajalkaisia ja yrittävät pysytellä hengissä, kasvaa ja vahvistua.

Kun tulee lokakuu ja lohi alkaa kutea, Huikon voi nähdä joenvarressa lähes päivittäin seuraamassa kutemisen edistymistä. Kalastamassa hän käy täällä enää harvoin.

– Olen omat loheni jo saanut. Minusta on nykyään paljon kivempi vain seurailla niiden touhuja. 

Etelä-Karjalassa sijaitsevan Hiitolanjoen ennallistaminen on ollut menestystarina. Kangaskosken, Lahnasenkosken ja Ritakosken patojen purku vuosina 2021–2023 ja koskien palauttaminen luonnontilaan on merkinnyt sitä, että äärimmäisen uhanalainen Laatokan järvilohi ja uhanalainen taimen ovat päässeet palaamaan historiallisille kutupaikoilleen.

Aiemmin lohet nousivat vain Kangaskosken voimalapadolle, mutta nyt lohia on nähty jopa viiden kilometrin päässä Simpeleen tehtaan padolla asti.

Koko ikänsä jokivarressa pyörinyt Huikko on seurannut läheltä, miten paskajoeksikin kutsuttu Hiitolanjoki on elpynyt. Hän toimi myös kymmenen vuotta kalastuksenvalvojana.

– Se, että kosket nyt virtaavat vapaana ja lohi nousee, tuntuu upealta. Kyllä se sykähdyttää ja herkistää. Tästä on haaveiltu vuosikausia.

Jo vuosituhannen alkupuolella Huikko ja muutama muu lohensuojelusta innostunut ryhtyivät tekemään pientä kevytkunnostusta Kangaskoskella. Joka syksy ennen kutuaikaa he haravoivat kosken niskapaikkoja, jotta saisivat soraikot esiin ja lohinaaraille otolliset kutupaikat. 

– Kun siinä sitten bongasi lohinaaraan lokakuussa, se tuntui hyvältä. Moni epäili. Meille sanottiin, että ei tuosta ole mitään hyötyä. Viimeistään nyt ovat soraäänet vaienneet.

Hiitolanjoen kalakannan kasvua seurataan sähkökoekalastuksella loppukesästä, kun poikaset ovat noin kymmensenttisiä. Koekalastusten tulokset ovat ylittäneet kaikki odotukset. Kalatiheys on ollut Suomen mittakaavassa ennenkuulumattoman hyvä.

Se, että kosket nyt virtaavat vapaana ja lohi nousee, tuntuu upealta.

Huikko kuvailee itseään kalastajaksi henkeen ja vereen. Aikoinaan hän kalasti usein myös Hiitolanjoella mutta nykyään hän käy narraamassa kalaa pääasiassa Simpelejärvellä.

– Pojan kanssa kalastamme kuhaa ja ahventa vetouistimella ja jigillä.

Huikon perheessä kalastus on siirtynyt sukupolvelta toiselle.

– Olin varmaan kolmevuotias, kun lähdin ensimmäistä kertaa kalaan. Minulla on hämärä muistikuva siitä, miten isäukko ajoi järvelle Solifer Exportilla ja minä istuin kyydissä. Ongimme veneestä pohjaongella, jonka vapa oli tehty katajasta.

Huikko kuvailee kalastamista kokonaisvaltaiseksi elämykseksi. Luonnossa oleskelu on hyvää vastapainoa tehdastyölle, ja jos vielä saa saalista, se kruunaa kokemuksen.

– Aina ei saa, ja siinä se viehätys piileekin.

Hiitolanjoesta tuskin tulee mitään massakalastuskohdetta, sillä uhanalaisen lajin kalastus on tiukasti säädeltyä. Kalastuskausi on toukokuun alusta elokuun loppuun.

Etelä-Suomessa kalastuskausi jää myös hyvin lyhyeksi veden lämpötilan takia. Pyydä ja päästä -kalastuksessa kala lasketaan veteen, mutta kun veden lämpötila nousee 20 asteeseen, veteen päästetty lohi ei enää välttämättä toivu. Vastuullinen kalastaja ei silloin kalasta.

– Viime vuonna Hiitolanjoen lämpötila oli jo toukokuun lopulla 20 astetta eli kalastus loppui siihen. Tänä vuonna tilanne on kalastuksen kannalta parempi, Huikko sanoo.

Tulevaisuudessa on tavoitteena palauttaa Hiitolanjoki todelliseksi lohijoeksi, mikä tekisi siitä ainutlaatuisen kalastuskohteen Etelä-Suomessa. Kalakannan on kuitenkin ensin vahvistuttava.

Ja siinä Huikko kavereineen auttaa. He aikovat taas ensi syksynä möyhiä ja ilmata soraikkoja, jotta lohinaarailla olisivat hyvät kutumestat. 

Teksti: Tiina Suomalainen, kuvat: Mikko Nikkinen