Kun oululainen parkkeeraa, autojen väliin ei mahdu edes UPM:n kanssa tessistä tehdyt yhteiset tulkinnat.

Kolumni

 

Parasta kesälomassa on se, että voi kotimaassa tutustua rauhassa vieraampiinkin paikkakuntiin vuoden kauneimpaan aikaan. Silloin kun aurinko paistaa ja ihmiset ovat hyväntuulisia. Ulkopuolisena sitä ajattelee, että tällaista se elämä täällä on ympäri vuoden, vaikka hyvin tietää, ettei se niin ole. Kun viimeiset kesäturistit lähtevät ja koulut alkavat, niin jäljellä on vain kesäfestivaalien viimeisten roskien siivoaminen ja räntäsateen odottelu. Mutta ne ihmiset, joihin kesälomalla törmäsi, ne jäävät kyllä mieleen.

Vietin lomallani aikaa enemmänkin Oulussa, joka näin kesäaikaan on upea kaupunki. Mutta väki on sitäkin kummallisempaa. Olen jo vuosia pysäköinyt autoni kauppojen pihoissa riittävän kauaksi kauppojen ovista välttääkseni sen, että joku pysäköisi autonsa kuskin oveeni kiinni. Näin olen päässyt raihnaisen kroppani kanssa autosta pois ja takaisin sisään. Vaan en Oulussa. Kahtena peräkkäisenä päivänä palatessani kaupasta autolle sain havaita jonkun pysäköineen kulkupelinsä noin 15 sentin päähän omastani ja tietenkin sille kuskin puolelle. Kolmantena päivänä en edes ehtinyt autosta ulos, kun Raksilan Prismaan kiirehtivä perheenäiti sujautti Passatinsa aivan kuskin puolen kylkeeni kiinni. Niin lähelle, että pystyin kuulemattakin ymmärtämään repsikan paikalla istuneen piltin ihmettelyn tilanteessa: ”Äiti, mie en mahdu täältä ulos”.  Äiti ei tästä häkeltynyt, vaan opasti minulle ilkikurisesti hymyilevän jälkikasvunsa kiipeämään keskikonsolin yli kohti vapautta.

Periksiantamattomana ihmisenä suuntasin seuraavana päivänä ulos keskustasta aina Kaakkuriin asti välttääkseni viereen tunkevat paikalliset. Citymarketin pihassa ajoin autoni valtavan parkkipaikan kaukaisimpaan nurkkaan ja retuutin vielä ostoskärryt lojumaan viereiseen parkkiruutuun suojaksi. Hoidettuani asiani palasin autolleni varttituntia myöhemmin. Kärryt ja niissä ollut polettini olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen, mutta auto oli pysäköity viereeni. Niin lähelle, että autojen väliin eivät olisi mahtuneet edes UPM:n kanssa uudesta työehtosopimuksesta tehdyt yhteiset tulkinnat.

Tunnustin tappioni ja totesin, että tämä taistelu oli nyt tässä. Seuraavalla kerralla tulisin junalla. Ja tämän lupauksen pidin. Viikkoa myöhemmin istuin kello 5.03 lähtevässä typötyhjässä junanvaunussa kohti Oulua. Tai niin luulin. Juuri ennen junan lähtöä vaunuun porhalsi kaveri, joka kysyi toteavaan sävyyn, että ”tässä on varmaan tilaa” ja sijoitti itsensä aivan kylkeeni kiinni. En vaivautunut edes kysymään, mistä kaveri oli kotoisin. Tiesin sen jo muutenkin…

Aikanaan meidänkin sohvalla kiipeili porukkaa oikein urakalla. Nyt, kun lapset on jo maailmalla, parasta on se, jos joskus pääsee sohvalle Turren paikalle. Silloin rouva rapsuttaa niskasta ja sanoo, että hyvä poika.