Pankakosken Pankaboardilta yövuorosta ajellessaan prosessinhoitaja Katja Kalkasmaa pysäytti auton. 

– Siinä oli tien varressa kolme karhua. Rupesi ihan naurattamaan, että ei vitsi, onhan tämä kyllä huvittavaa, että täällä minä juttelen karhuille. Ne ovat niin arkipäivää meille, täällä maalla, hän hymyilee.

Katso Katjan karhuvideot täältä.

Kalkasmaa asuu rajavartijana työskentelevän miehensä Tonin, 13-vuotiaan Iikan ja 16-vuotiaan Vilin kanssa Märäjälahden kylässä, joka on nykyisin osa Lieksan kaupunkia. Valtakunnan rajalle on linnuntietä kolme–neljäkymmentä kilometriä.

– Meillä on tässä oma puolen hehtaarin tontti. Tuvan ikkunasta näkyy Pielinen ja tuossa nousee Heikinvaara. Talo on rakennettu vuonna 1910, ja sen on omistanut Osakeyhtiö Kaukaan Tehdas. Sanotaanko näin, että täällä on rauhallista ja tilaa hengittää, hän kertoo.

Lähin naapuri ei kuitenkaan asu kaukana. Talon entiset asukkaat muuttivat sadan metrin päähän Pielisen rantaan. Seuraavat naapurit ovat jo pitemmällä. Kalkasmaa miettii, että palveluja on kaupungissa toki enemmän saatavilla, osa kaupoistakin on läpi vuorokauden auki. Toisaalta maalla asiat järjestyvät toisella tavalla.

– Jos ajattelen vaikka, että rupeanpa leipomaan, mutta huomaankin, että voi ei, kananmunia puuttuu. Minähän soitan silloin naapurille, kuten hyvinkin usein teen, että Seija, olisko sulla kananmunia muutama? Siellä vastataan, että juu, tule vaan hakemaan, hän kertoo.

Naapuriavulla moni asia hoituu luonnikkaasti.

– Ihan joka rissauksen takia ei viitsi lähteä kaupunkiin ajamaan, Kalkasmaa kertoo.

Ratikalla pääsee

Tampereella prosessinhoitaja Janne Järvinen lähtee töihin DS Smithin Tampereen tehtaalle kotoaan Lentävänniemen kaupunginosasta. Hänen kotiseutunsa on yksi Tampereen voimakkaimmin kasvavista alueista läheisen Hiedanrannan asuinalueen vuoksi, jota rakennetaan noin 20 000 asukkaalle. Samalla omille kulmille on tullut myös raitiotie. Ratikalla pääsee vauhdikkaasti keskustaan ja TAYS:in sairaalaan, mutta Järvisen näkökulmasta ratikkalinjaus ei ole paras mahdollinen.

– Ratikka ei mene esimerkiksi Lielahden liikekeskuksen kautta. Tuossa parin kilometrin päässä ovat Prismat, Cittarit, apteekit, pankit ja kaikki. Mutta sinnehän se ei mene. Se on vähän erikoista, hän miettii.

Järvinen on asunut koko ikänsä Lentävänniemessä. Se on perinteinen 1970-luvun kerrostalovoittoinen asuinalue, johon on vuosikymmenten aikana muodostunut tiivis yhteisö.

– Olen asunut täällä koko ikäni. Kun synnyin, asuimme tuossa 50 metrin päässä, ja vanhempani asuvat edelleen naapuritalossa. Myös isovanhempani asuivat täällä, eli 500 metrin sääteellä on asunut neljä sukupolvea, hän kertoo.

Kun Järvinen astuu kotitalonsa pihamaalle, se ei jää päivystävältä seniorien pihaparlamentilta huomaamatta. He ovat tunteneet Järvisen lapsesta saakka.

– Tuntuvat tietävän asiani paremmin kuin minä itse! Siinä ne istuvat grillikatoksella ja supisevat, että nyt se lähtee töihin. Tai sitten saa selittää, että mihin on menossa. He ovat hyvin kartalla.

Järvinen tunnetaan hyvin myös siksi, että hän on huippu-urheilija kehonrakennuksessa. Hän valmistautuu parhaillaan kisoihin, joka tarkoittaa muutenkin tarkan ruokavalion rajoittamista entisestään. 

– Koko kesänä en ole syönyt makkaran makkaraa, en jätskin jätskiä, hän sanoo.

Energiavaje väsyttää ja vie yöunet. 

– Aamulla lähden kuuden aikaan aamulenkille, syön aamupalan ja lähden kuntosalille. Siitä syömään ja iltavuoroon, hän kertoo.

Nyt tähtäimessä on kotimaan kilpailu lokakuussa Hämeenlinnassa, ja päätavoite on toukokuussa Ruotsin Södertäljessä, jossa kilpaillaan Pohjoismaiden tärkeimmässä amatöörikilpailussa. 

Ilman omaa verkostoa huippu-urheilu olisi vaikeaa. Työnantaja on tullut vastaan, ja vapaapäiviä on saanut käyttää, kun urheilu on sitä vaatinut. Kilpailujen alla avovaimo Julia ottaa suurempaa roolia perheen arjen pyörittämisestä.

– Kilpailun jälkeen yritän palkita perhettä siten, että lähdetään johonkin pikkureissulle, viedään syömään ja koitetaan pyytää anteeksi, Järvinen nauraa.

Metsästystä ja kalastusta

Märäjälahdella asuminen on keskeinen juttu Kalkasmaan perheen harrastusten kannalta. 

– Meidän perheessä harrastetaan paljon metsästystä, ja myös lapset ovat innostuneet siitä. Vili käy jo yksinäänkin. Ei tarvitse pitkää matkaa ajaa mopolla, kun metsästysmaat jo alkavat. Kalassa käydään myös, Kalkasmaa kertoo.

– Minä ihan itkin puhelimessa, kun kuulin. Se metsästys on niin meidän perheen juttu, hän sanoo.

Kolme metsästyskoiraa saavat touhuta pihassa ilman, että naapurit häiriintyvät.

– Meillä on saksanseisoja, jämtlanninpystykorva ja suomenajokoira. Täällä ne saavat haukkua, jos haukututtaa, Kalkasmaa hymyilee.

Hän kokee, että maalla asuminen on turvallista, ja lapset voi huoletta laskea pihalle leikkimään. Hän miettii, että siinä on hyvät ja huonot puolensa, että pienessä yhteisössä ihmiset tiedetään ja tunnetaan.

– Sekin minusta tuo tietynlaista turvaa, kun se piiri on vähän pienempi, niin tietynlainen turvallisuuden tunne tulee myös siitä, hän sanoo.

Toisaalta moni voisi pitää turvattomana sitä, että raja arvaamattoman naapurivaltion kanssa on niin lähellä. Kalkasmaa ei osaa ajatella niin, koska raja on ollut lähellä aina.

– Edesmenneen isäni kotipiha on aivan valtakunnan rajalla, hän kertoo.

 Lapset ovat kulkeneet kouluun bussilla, mutta Vili menee jo mopokyydillä. Viimeaikaiset uutiset mopoturmista ovat järkyttäneet perheen äitiä.

– Liperissä menehtyi just saman ikäinen poika, kuin omanikin. Se tulee niin lähelle, koskettaa todella. Vaan pakkohan se vain on uskaltaa laskea. On pakko kulkea, hän miettii.

Turvallista vai ei

Lentävänniemessä Janne Järvisen tytär Lila on aloittanut tänä vuonna lähikoulun ekaluokan. Äiti Julia tekee koulun aloituksen vuoksi lyhennettyä päivää. Tytär on jo kävellyt kouluun ilman vanhempiaankin, koska luokkakaveri asuu naapurissa ja tytöt ovat kävelleet yhdessä. Äiti hakee Lilan iltapäiväkerhosta oman työpäivänsä päätteeksi.

Järvinen ei koe kaupunkiympäristöä turvattomaksi, mutta aivan huoletta hän ei isänä osaa olla.

– Ihmiset voivat olla arvaamattomia. Mitään ei ole täällä tapahtunut, mutta itsekseen sitä joskus miettii, että kun on paljon ja kaikenlaisia ihmisiä, ettei tapahtuisi mitään, hän miettii.

Siksi Lila on saanut kotoa ohjeet olla juttelematta tuntemattomien kanssa, eikä vierailta ihmisiltä saa ottaa mitään, vaikka tarjottaisiin. Vanhempia rauhoittaa myös kellopuhelin, joka näyttää karttasovelluksessa, missä tytär liikkuu. Toista oli silloin, kun vanhemmat olivat itse lapsia. Lyhytkin koulumatka saattoi kestää kaksi tuntia, eikä kukaan hermostunut.

– Olenkin miettinyt, onko elämä todellisuudessa nyt vaarallisempaa, vai onko se vain media, joka pelottelee, Järvinen sanoo.

Sekin, että kerrostalossa ei tunnettaisi naapureita, on ainakin Lentävänniemessä paikkaansa pitämätön myytti. Yhteisö luo turvaa kaupungissakin.

– Kerrostalossa pitää toki ymmärtää, että täällä asuu muitakin, ja melua tulee ja ihmisiä liikkuu. Toisaalta minusta kerrostalossa asumiseen kuuluu myös se, että morjestellaan ja jutellaan naapurien kanssa, hän sanoo.

Kasvavassa kaupungissa asuminen tarkoittaa myös sitä, että tarvitaan kärsivällisyyttä jonottaa kaupassa ja liikennevaloissa. Kaupunki ei kuitenkaan ole Järviselle yksi iso möhkäle, vaan se on yhteisöjen, eräänlaisten kyläkuntien muodostama tilkkutäkki. Hän itse kokee olevansa ennen kaikkea lentävänniemeläinen, ja paljasjalkainen sellainen.

Talon saa pikkurahalla

 Maaseudun väestökehitys on ollut vähenemään päin, niin myös Lieksassa. Nuoriso lähtee pois opiskelujen perässä. Palaaminen takaisin kotiseudulle riippuu siitä, onko työpaikkoja tarjolla. 

– Väkimäärän väheneminen näkyy esimerkiksi siinä, että täällä alkaa olla paljon taloja tyhjillään. Pankakoskella, jossa äitini asuu edelleen, on naapurustossa useampikin tyhjä talo, Kalkasmaa kertoo.

Käytännössä se tarkoittaa, että paikkakunnalta voi ostaa taloja kaupunkiin verrattuna pikkusummilla, ja asuminen on edullista. Kalkasmaan kotitaloa lämmitetään omalla metsäpalstalla kasvaneilla ja itse tehdyillä polttopuilla. Leivinuunin lämmittäminen on kätevää siksikin, että samassa lämmössä hautuu riistaruoka.

– Joka päivä ei tarvitse lämmittää leivinuunia, jos ei ole 30 asteen pakkaset tai kylmempääkin. Ja ilmalämpöpumppu auttaa myös lämmityksessä, hän kertoo.

Kalkasmaa miettii, että kaupungista hän voisi ottaa omalle seudulleen ehkä ravintoloiden kirjon. Palvelujen puolesta hänellä ei kuitenkaan ole moittimista, sillä esimerkiksi terveydenhuollon palveluihin on päässyt pääsääntöisesti hyvinkin jouhevasti ilman pitkiä jonoja. Maaseutu ehkä ikääntyy, mutta periksi ei ole annettu.

– Kun menen aamuvuoroon, olen nähnyt saman vanhan pariskunnan pyörälenkillä joka aamu. Olen aivan älyttömän onnellinen, kun näen heidät: Minulle tulee niin hyvä mieli! He ovat varmaan 80:n ikäisiä, mutta aina aamulenkillä polkupyörillä, Kalkasmaa hymyilee.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Marjaana Malkamäki ja Mikko Makkonen