Liiton neuvottelijoilla on kalenterit täynnä tapaamisia noin 40 yrityksen kanssa. Paperiliitolla on kova tahto sopimiseen, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.  

Pääsääntöisesti myös työnantajapuoli on halukas sopimiseen. Neuvottelujen henki on ollut hyvä niissä neuvottelupöydissä, jotka on saatu avattua. Vielä elokuun alkupuolella tuntui siltä, että nyt tehdään eikä jarrutella. 

Mutta Suomessa on johtajia ja yrityksiä, jotka pitävät mieluummin jalan jarrulla: jos heidän mallinsa ei maistu, niin sopimusta ei tehdä. Ja heidän malliaan on työntekijöiden mahdotonta hyväksyä. Tällainen yritys ei pyrikään sopimukseen. Sen tavoite on aivan muualla: ay-liikkeen heikentämisessä. Tämä ajattelu on todella ikävää ja voi enteillä jopa työtaistelua, mihin myös on syytä varautua. 

Koneita ei kannata seisottaa pelkän vallan näytön takia. Talouden nousu on hyvässä vauhdissa, eikä tätä hetkeä pidä hukata ideologiseen taisteluun neuvotteluissa. Voisi päinvastoin kuvitella, että isojen yhtiöiden hyvä taloudellinen tilanne helpottaisi sopimista.  

Tosin, jos työnantajilta kysytään, koskaan ei ole oikea aika palkankorotuksille: jos alan tilanne ei ole liian huono, se on liian hyvä ja vääristää odotuksia huomisen korotuksista.

Työehdoista on joka tapauksessa päästävä sopimukseen. Paperiliitolla on halu ja kyky sopia silloin, kun neuvotellaan aidosti. Vaikeaksi tilanne menee, jos sopimushaluttomuuden tauti leviää. UPM on jo ilmoittanut, että se ei sovi työsopimus­ehtoja Ammattiliitto Pron kanssa. 

Pään avaaminen eli sopimuksen tekeminen ensimmäisenä tuntuu olevan ison kynnyksen takana. Vaikka puhutaan yrityskohtaisesta sopimisesta, osa yrityksistä tuntuu – toisenlaisesta uhostaan huolimatta – vitkuttelevan ja vilkuilevan myös muiden yritysten pöytiin. Pistää ihmettelemään, onko koordinaatiota kuitenkin yhä olemassa ja mitä varten.

Tähänkö alan työnantajat pyrkivät lopettaessaan suurella metelillä kollektiivisen sopimustoiminnan: tekemään sitä samaa, mutta salassa? Vai päättämään itse omasta puolestaan, paitsi etteivät uskalla?