Anjalan paperitehas on mun lapsuuden kotitalosta alle kilometrin päässä, ja Inksan kartonkitehaskin melkein vieres. Savut näkyi pihaan. Pelattiin koulun jälkeen jalkapalloa ja talvella ulkojäillä jääkiekkoo. Jalkapallosta tuli mun juttu, kun iskä pelas ja valmensi. Iskä on paperimies, ja molemmat papatkin. Äiti ja äidinäiti kaupassa. Tyttöystäväkin vaatekaupassa myymäläpäällikkönä, et samal linjal mennään.

Iskä sano mulle, että älä ikinä mee paperitehtaalle, ja äiti että ikinä et mee kaupan alalle. No, toista oon opiskellut ja toises ollaan töissä: kuudetta kertaa määräaikaista pätkää, tän kesän kartongilla ajomiehenä ja apumiehenä pituusleikkurilla, tai rullamiehenä tai raanakuskina.

Mun lukio kesti viisi vuotta. Lähdin opiskeleen kaupan alaa sattumalta, kunnes päätin ettei minust tule tradenomia. Ei ole selkeetä visioo edelleenkään, muuta kun et jos asian voi siirtää huomiseen, niin miä siirrän. On mulla toki yks varma asia, ja se on futis. Pelailen nykyään Inkeroisten Purhan nelosdivarijoukkueessa. Harrastuspohjalta mennään, eikä 12 tunnin vuoroon oikein muuta sovikkaan. Reeneihin ja peleihin menee kuitenkin paljon aikaa.

Totta kai mä oon toivonut, että olis jotain pysyvämpää kuin vuokrakämppä ja pätkätyö. Että tietäs mitä haluaa elämältä. Ei hajuakaan! Toisaalta, mitä sitä turhaan stressaamaan, kun hyvin sitä käy kuitenkin. Niin mä uskon, ja niin varmaan myös käy. On jalkapallo, tyttöystävä, vanhemmat kannustavia, on kaveri jolle voi puhuu kaiken, ja voi äidillekin puhuu... näähän on asioita, jotka pysyy, jos en itse niitä ryssi. Et kaikki on kunnos, oli töitä tai ei.

Onhan se tietenkin mukavempaa, että on töitä, mutta ei sen varaan voi kaikkee laskee. Muutokset pitää hyväksyy, ja vahinkoja sattuu, mut niille on parempi nauraa kuin masentua. Vaikka jos miä oon tehnyt leipii aamuvuoroon, ja kun sit kotiin tultua syytän tyttöystävää, et helvetti, eihän täällä jääkaapis oo leikkeleitä eikä voita, ja kun ne sitten löytyy jauhokaapista, minne ne oon itte pistäny... ehkä se on vaan parempi nauraa ittelleen.