Suomessa on 620 000 metsänomistajaa, jotka omistavat noin 60 prosenttia suomalaismetsistä. Käytännössä joka yhdeksäs suomalainen on metsänomistaja. Yksityiset maanomistajat kattavat noin 80 prosenttia maan teollisuuden puuntarpeesta.

Nouryon Finlandin Oulun tehtaalla työskentelevat prosessinhoitajat Jouni Karppinen ja Ossi Keränen tekevät työkseen raaka-ainetta sellunkeittoon, mutta ovat myös metsänomistajia ja siten alkutuottajia.

– Olen myynytkin Kemiin puuta. Kyllä se aika mukavalta tuntuu olla osana tätä hommaa. Puu lähtee meiltä kartongiksi ja paperiksi Kiinaa myöten, Karppinen sanoo.

Hän kertoo, että metsä tuli hänelle tutuksi jo lapsena, kun isä otti mukaan metsätöihin.

– Olisinko ollut kuuden tai seitsemän ikäinen, kun rankakuormia ajettiin, ja olin apuna siinä. Luonnossa oli mukava olla, ja edelleenkin on samat fiilikset. Myös se työn tekeminen jotenkin kiehtoi. Se oli silloin semmoista polttopuu- ja saha­tavaravärkkiä, mitä sieltä otettiin, hän muistaa.

Välillä pidettiin paussia, ja kaivettiin termarit ja makkaravoileivät esiin. Metsässä tuoksui havupuu. Sama tuoksu vie edelleen Keräsen lapsuuden tunnelmiin. Metsä tuntui turvalliselle. Isä kertoili pojalleen, miten metsää kannattaa hoitaa.

– Ei se isäukko ollut kova tarinoimaan, mutta metsähommistahan se koetti pojalle vähän oppia antaa, Karppinen sanoo.

Perimällä ja velkavivulla

Periminen on Suomessa tyypillinen tapa tulla metsänomistajaksi. Noin 40 prosenttia metsänomistajista ostaa metsänsä vanhemmilta ja lähisukulaisilta. Vain vajaa kuudesosa metsänomistajista on ostanut tilansa vapailta markkinoilta.

Metsätilat ovat yleensä pieniä. Keskimääräinen metsätilan koko on 30 hehtaaria. Yli sadan hehtaarin metsätiloja on vain viisi prosenttia.

Karppisella on siskonsa kanssa perittyä yhteismetsää lähes 100 hehtaaria ja itse hankittua lisäksi 47 hehtaaria. Sen sijaan Keräsestä tuli metsänomistaja rakkaudesta lajiin: Hän hankki oman keskikokoisen metsätilansa noin kymmenen vuotta sitten, kun hinnat olivat nykyistä matalammalla. Hän arvelee, että kiinnostus metsään on geeneissä, sillä isoisän isä oli Kainuussa metsänvartijana, ja metsätöissä ovat olleet seuraavatkin polvet. Vaimonkin vanhemmat olivat saaneet elantoa metsätöissä Ruotsissa, joten metsän omistaminen tuntui luonnolliselta asialta.

– Velkavivulla jouduin ostamaan. Se oli siinä hyvä homma, että oli myös päätehakkuun ikäistä puuta, jota sai myytyä. Sillä sai velan pois, ettei sen kanssa tarvitse stressata, hän kertoo.

Karppinen kertoo, että raha tulee metsäsijoittamisessa tukkipuusta, ja jonkin verran kuitupuusta. Päätehakkuita hän ei ole paljoa tehnyt, mutta sellainenkin mahdollisuus on olemassa.

– Eläkeikä kun koittaa ja kunto huononee, niin sitten voisi sieltä ottaa vaikka pystykaupalla, eli hakkauttaa yhtiöllä puuta. Semmoinen hätävara on siellä sitten olemassa, hän miettii.

Käytännöllinen ja taloudellinen hyötynsä on myös siitä, että polttopuut voi hakea omasta metsästä.

– Meillä on tulisijoja kolme kappaletta talossa, ja pihasauna on puulämmitteinen. Eli kyllä aika paljon tarvitaan polttopuuta, Karppinen sanoo.

– Mutta eikö ne jotkut sano omatekemistä puista, että onko ne niin moneen kertaan hikoiltuja, että eivät enää pala uunissaan? Siinä näkee, mitä toiset ajattelevat tästä ”halkoholismin” järjettömyydestä, Keränen virnistää.

Oma vapaus olla pitää

Omaehtoista metsänhoitoa tukemaan on luotu hyvinkin houkuttelevia veroporkkanoita. Tarvikkeiden, koneiden ja laitteiden lisäksi vähennyksiä saa esimerkiksi oman työn osuudesta, kuljetuksista ja matkoista. Niillä valtio on halunnut kannustaa aktiiviseen metsänhoitoon.

– Harvassa harrastuksessa voi verotuksessa vähentää kuluja. Jos harrastaa salibandyä, mailaa ei voi laittaa verovähennyksiin. Metsäasioiden parissa touhuaminen on itselle vähän sama, kuin joku toinen käy pari kertaa viikossa uimahallissa, Keränen sanoo.

Tehtaalla Karppinen ja Keränen juttelevat usein metsästä.

– Kuvia katsellaan, että miltä näyttää, ja kysellään, että miten tämmöinen pitäisi hoitaa. Puhutaan taimikonhoitohommista, harvennuksista ja polttopuun teosta. Aika paljon me poristaan, Karppinen sanoo.

Metsä on heille kummallekin paikka, jossa saa olla ja tehdä oman harkinnan ja päätäntävallan mukaan.

– Se on aika iso osa sitä mielekkyyttä. Jos siellä joku olisi pomona, niin ei olisi kyllä yhtään niin hauskaa. Jos tilaisi suuren konsernin tekemään, siellä sanottaisiin heti, että kaikki on huonolaatuista, ja että nämä otetaan nyt pois ja laitat uudet taimet tilalle. Minulla olisi vain Suomen suurimmat futiskentät siellä. Kun itse tekee, on mahdollisuus tehdä vähän paremmin, Keränen sanoo.

Samalla hän myöntää, että yritystä ja erehdystäkin on tarvittu.

– Alussa sitä ehkä vähän nuukaili ja ajatteli, että jokaisesta risusta voi tulla hyvää puu. Nyt kun käyn samalla kohteella, niin tulee mieleen, että tämäkin olisin voinut ottaa pois, hän kertoo.

Harventamisessa paras tapa on Karppisen mukaan kultainen keskitie.

– Varsinkin turvemailla aika pihisti pitää ensimmäinen harvennus tehdä, niin pysyvät puut paremmin myrskyssä pystyssä. Ja tämäkin olen huomannut ihan vaan seuraamalla muiden metsiä, hän sanoo.

Kun itse tekee, voi nähdä kättensä jäljen.

– Kun menen johonkin varjoiseen risukkoon, harvennan sen, ja alkaa aurinko paistaa maapohjaan: Silloin tulee mieleen, että tulipa tästäkin hyvän näköinen paikka vielä, Keränen hymyilee.

Avohakkuut eivät innosta

Jatkuvan kasvatuksen puolesta molemmat puhuvat lämpimästi. Menetelmässä korjataan suurimpia puita metsästä, mutta vältetään avohakkuita.

– Kun itsekin olen sitä jonkun verran harrastanut turvemailla, niin olen nähnyt, että kyllä toimii. Siinä säilyy hiilinielukin jonkinlaisena, joka minusta on aika tärkeää myös, Karppinen sanoo.

Keränen sanoo, että jatkuva kasvatus asettuu paremmin hänen ajatusmaailmaansa. Se jättää tilaa myös luontoarvoille.

– Itselläni on niin pienet nuo kuviot, ei ole pääelinkeino, eikä mitään menetettävää, niin sanotusti. Mieluumminkin viistää sinne tunnepuolelle, kuin että rahalliset arvot olisi laskettu joka askeleella, hän sanoo.

Keränen nostaa esimerkiksi entisaikojen innon ojittaa metsiä.

– Ajateltiin, että niin tulee hyvä. Nyt kun katsotaan, niin kaikki vesistöt ovat ruskeana, ja tulee mieleen, että ei se ehkä ollutkaan hyvä. Tulevat sukupolvet näkevät, onko tämän hetken malli hyvä vai huono juttu, hän sanoo ja jatkaa:

– Itse mietin, että tuotetaanko siinä maaperä- ja eliököyhtymistä, kun kasvatetaan suuria alueita tasaikäistä puupeltoa? Vaikka vähätellään jotakin koppakuoriasia ja sienirihmastoja, niin ne voivat olla avainasemassa. Että se onkin vain pieni osa, joka näkyy tuohon maanpinnan päälle, Keränen sanoo.

Tuore raportti Pellervon taloustutkimus PTT:ltä kertoo, että kyselytutkimukseen vastanneista 853 metsänomistajasta 43 prosenttia kertoi harjoittavansa hiljaista suojelua, eli he ovat suojelleet osan maistaan omalla päätöksellään ja ilman korvauksia. Keskeisimpiä syitä olivat luonto-, maisema- ja virkistysarvot, sekä esimerkiksi heikko saavutettavuus, vähäinen metsätaloudellinen tuotto tai sukupolvenvaihdokseen liittyvä harkinta.

Karppisella ja Keräsellä on kummallakin metsässään tällainen alue.

–  Olen jättänyt hakkaamatta purojen ympäristöä. Yksi puro on laitettu täysin rauhoitukseen. Se on oikein sievän näköinen, mutkitteleva, ja sen ympäristöt ovat rehevät. Siinä saattaa jotain erikoisempaakin olla, hän hymyilee.

Keräsellä on metsässään alue, jossa on ollut muinaisasutusta.

– Soitin Pohjois-Pohjanmaan museoon ja kysyin intendentiltä. Hän kertoi, että siinä olisi ollut asutusta viisituhatta vuotta sitten jääkauden jälkeen maaston korkeimmissa kohdissa. Niiden kohdilta ei saa muokata maata eikä ajaa. Se on kyllä hämmästyttävä ja mielenkiintoinen asia, kun miettii. Voi kuvitella, että tuossa kohdin on mennyt vesi. Ja sitten ajattelen, että ennen meitäkin täällä on ollut jo joku, hän sanoo.

Metsä on rauhoittumisen paikka

Metsistä on moneksi, kun asiaa oikein pohditaan. Karppiselle ja Keräselle niiden suurin merkitys taitaa kuitenkin olla ihan muualla, kuin metsätaloudellisissa laskelmissa tai poliittisissa väännöissä hiilinieluista. He pitävät huolta metsistä, mutta olisiko kuitenkin niin, että metsät pitävät huolen heistä?

– Se on mukava, sellainen rauhoittumisen paikka. Metsätyö ruokkii fyysistä ja henkistä voimaa, sieltä saa niin sanotusti ”unta ja näläkää”. Pystyy heittämään kaikki muut ajatukset syrjään. Varsinkin kevät- ja kesäaikaan aamulla varhain, kun taimikonhoito- tai istutushommia tekee, niin kyllä sitä linnunlaulua mielellään kuuntelee. Siellä näkee eläimiä ja talvella niiden jälkiä. Se kaikki rauhoittaa mieltä, eikä ole suurempia flunssia tarvinnut sairastaa, Karppinen sanoo.

Keränen on havainnut saman.

– Olen miettinyt, että onko siellä luontoympäristössä jotakin sellaista antiseptistä aerosolia, mitä tulee siellä hengiteltyä? Tuntuu, että on se tuo vastustuskyky kuitenkin parempi, kuin monilla työkavereilla, hän sanoo.

Metsäpohjaisia mikrobiuutteita kehitetään nykyisin osaksi kosmetiikkaa, ruokaa ja lääkkeitä auttamaan luonnosta eristyneiden ihmisten immuniteettia. Parantavaan voimaan on metsässä helppo uskoa, kun tuoksut ja värit tulvivat aisteihin. Keränen tuumii, että kyllä puut metsässä kasvavat, jos emme me ihmiset ihan myrkytä maastoja.

– Nehän ovat olleet täällä jo ennen meitä, ne puut.

Teksti: Mari Schildt, kuva: Teija Soini