Jarno Viholainen ja Sami Ruokonen ovat joka pojan unelma-ammatissa Imatran tehtailla.
Työpaikalla
työpari. Jarno Viholainen (vas.) ja Sami Ruokonen ovat ystäviä keskenään, ja ymmärtävät toisiaan ilman sanojakin. – Työssä on parasta monipuolisuus. On se talvellakin mukavaa – ja pukeutumiskysymys. Kesällä voi istua veturinrampilla ja ottaa aurinkoa. Maisema vaihtuu, se on tärkeintä, Viholainen sanoo.
Kun Stora Enson Imatran tehtailla siirretään tonneittain puuta, sellua tai kartonkirullia, homma hoidetaan junalla. Tarkoitukseen on varattu viisi dieselveturia sekä kymmeniä vaunuja.
Liikennettä hoitaa työpari, joista vuoropäivinä yksi ajaa veturia.
– Täällä on mukavat oltavat. Kahvinkeitintä ei tosin ole eikä ravintolavaunuakaan, Jarno Viholainen kuvailee.
Otettiin heidät kyytiin, ja annettiin pojan ajaa veturia.
Toinen työskentelee vaihtotyönjohtajana kääntämässä vaihteita sekä liittämässä ja erottamassa vaunuja toisistaan. Työparista se, joka on enemmän pihalla, päättää kuulemma, mitä tehdään. Muita pomoja ei työvuoron aikana olekaan.
Veturimiesten huumori on oma lajinsa.
– Suu käy, eikä mitään asiaa tule. Sitten nauretaan ja jatketaan, Sami Ruokonen virnistää.
Kun talvituisku läiskii lunta, huumori on tarpeen. Vaihtotyönjohtaja nappaa luudan käteen ja viuhtoo 5–8 metrin matkan vaihdetta lumettomaksi. Vaihteita on 138 kappaletta.
– Meillä oli kerran tuuraaja. Se kertoi kavereilleen, että hän on vaihtotyönjohtaja. Meillä sattui olemaan yhteinen kaveri, joka kysyi, että mitä se oikein tekee? Sanoin, että tuolla se luutii vaihdetta. Kaveri rupesi nauramaan, että se kertoikin olevansa johtaja, Ruokonen kertoo.
Miehet myöntävät, että hieno titteli tekee kieltämättä baaritiskillä vaikutuksen. Ihan turhia tyyppejä ei dieseljunan puikkoihin lasketakaan. Miehillä on plakkarissa VR:n junatutkinto.
– Sellaista päivää ei ole vielä tullutkaan, että alanvaihto olisi käväissyt mielessä. Kyllä 25 vuoden jälkeenkin on mukava tulla töihin, sanoo Ruokonen.
Kun vastaan tulee tuttuja tai tuntemattomia, veturimiehet eivät petä odotuksia.
– Kyllä me heilutetaan kättä. Me morjestamme kaikkia, jotka täällä liikkuvat, vaikkei edes tunneta, Viholainen kertoo.
Edelliskesänä veturimiehet huomasivat radanvarressa isän ja pojan seuraamassa innokkaana junan kulkua. He olivat junabongareita Helsingistä.
– Olivat kahtena päivänä käyneet tienlaidassa katsomassa, ja vasta kolmantena päivänä tärppäsi. Otettiin heidät kyytiin, ja annettiin pienen pojan ajaa veturia. Poika muistaa varmasti lopun elämänsä, kun pääsi veturin puikkoihin, Ruokonen hymyilee.
Herrasmiehiä nämä veturimiehet.
Teksti: Mari Schildt, kuva: Mikko Nikkinen