Kesän jälkeen imatralainen Ville-Veikko Räsänen laittaa kehityskoordinaattorin työt Stora Enson Kaukopään tehtaalla jälleen tauolle, ja kääntää auton nokan kohti länttä. Hän on yksi viimeisistä suomalaisista, jotka opiskelevat aikuiskoulutustuella.

Hallituksen päätöksen mukaan uusiin koulutuksiin ei aikuiskoulutustukea ole enää tarjolla elokuun alusta eteenpäin. Vaikka tuen lopettaminen tuottaa monelle murhetta, Räsäselle se oli myös tarvittava tuuppaus kohti unelman toteuttamista. Nyt oli se viimeinen tilaisuus.

On todella erilaista opiskella kuin aikanaan!

Opinnot alkoivat vuodenvaihteessa Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitos Ikatassa, jossa voi suorittaa musiikkituotannon ammattitutkinnon ja valmistua musiikkimanageriksi.

– Joku kaunis päivä manageroinnista on tarkoitus saada sivutuloammatti, Räsänen kertoo.

Musiikki, ja nimenomaan sen managerointi, on Räsäsellä geeneissä. Hänen pappansa Martti Räsänen, kenkäkauppias ja harrastajakamarimuusikko, rakensi vuonna 1979 Imatralle noin 700 neliöisen konserttisalin, Konserttihovin. Edelleen toimivassa salissa on levytetty monia klassisen musiikin merkkiteoksia. Viulistina pappa ei ollut ykköskaartia, mutta musiikkikulttuurin tukijana hän oli suvereeni.

Räsäsen isä soittaa kitaraa ja laulaa omaksi ilokseen, mutta pojassa musiikki nousi voimakkaammin pintaan.

– Lapsena kuunneltiin isosiskon kanssa Dingoa. Kun katselin musiikkivideoita, tuli ajatus, että tuo on sitä, jota haluaisin tehdä, Räsänen muistaa.

Kinuamisen jälkeen perheeseen hankittiin sähkökitara.

– Kun menin yläasteelle, siellä oli Peltosen Teemu. Sillä oli farkkutakin selkälipussa samaisen levyn kansi, jonka juuri olin hommannut. Katsoin, että tämähän on hengenheimolaisia. Ei muuta kuin jutustelemaan. Ei kauaa mennytkään, kun jo oltiin vanhempien kellarissa. Hänellä oli rummut ja minulla kitara. Siitä se lähti, hevimetalliräime, Räsänen muistaa.

Ensimmäinen bändi oli nimeltään Bloodrose, joka oli kasassa yli kymmenen vuotta ja sai levytyssopimuksen Englantiin. Syntyi pitkäsoitto ja EP-levyjä. Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä opiskelut veivät soittajat eri paikkakunnille, ja bändi hiipui.

Räsäselle astui tilalle urheilu, ja hän kilpaili vapaaottelussa suomenmestaruustasolla. Kun hän 30-vuotiaana iski kisahanskat naulaan, palo harjoittelemiseen siirtyi jälleen musiikkiin. Hän soitti eri kokoonpanoissa vuosikymmenen ajan – kunnes Suomeen iski korona.

– Kaikki oli kiinni, eikä ollut tekemistä. Tehtiin terapiabändi, josta vain rumpali oli ennalta tuttu. Ei tarvittu kuin muutama jammailutreeni, niin se loksahti kohdilleen, Räsänen kertoo.

Terapiabändistä tulikin pääbändi Heezer, joka on myös levyttänyt.

– Sitäkin nyt opettelen, miten tätä bändiä saisi vietyä eteenpäin, ja samalla muitakin bändejä. Itä-Suomessa ei koulutettuja musiikkimanagereita juuri toimi, Räsänen kertoo.

Opiskelemaan lähteminen 44-vuotiaana ei ollut Räsäselle mikään helppo päätös.

– Ennen kuin opinnot alkoivat, oli jännästi tunteiden vuoristoratoja. Välillä olin sairaan innoissani, ja välillä taas mietin, että hetkinen, mitäs tässä oikein olen menossa tekemään. Niin pitkään olen ollut tehtaalla, ja on ollut samat kuviot. Rutiinien rikkominen, vaati uskallusta. Sitten mietin, että perkele: Eipä tarvitse kuolinvuoteella miettiä, että olisi pitänyt tehdä, Räsänen kertoo.

Kun hän saapui ensimmäistä kertaa lähiopetuspäiville Ikaalisiin, hänestä tuntui kuin olisi tullut kotiin.

– Kaikki olivat erilaisia ihmisiä, mutta yhdistävä tekijä oli musiikki. Tauolla ei hiljaisia hetkiä tullut, vaan fiilis oli rento ja mukava, hän kertoo.

Edellisen kerran hän on istunut koulun penkillä melkein 30 vuotta sitten.

– On todellakin erilaista opiskella kuin aikanaan ammattikoulussa! Ajoneuvoasentajan ammattia ei ole tullut tehtyä päivääkään, hän nauraa.

Armeijan jälkeen hän pääsi Kaukopäähän, ja jäi. Työn ohessa hän suoritti ammattitutkinnon.

Aikuisiällä opiskeleminen on ollut Räsäsen mukaan monella tavalla erilaista.

– Kun aihe on oma intohimo, opiskeleminen ei tuota vaikeuksia, päinvastoin. Kun moneen vuoteen en ole oikein kirjojakaan lukenut, niin nyt olen alkanut sitäkin tehdä. Koitan imeä tietoa, hän kertoo.

Vaikeinta opiskelussa on ollut oman ajankäytön organisointi.

– Ettei lähde rönsyilemään, vaikka tämä on intohimo. Pitääkin tehdä itselleen ikään kuin työpäivä, kalenteroida se, ja pitää siitä kiinni. Se on ehkä ollut haastavinta, hän miettii.

Muutos vaatii myös taloudellista pohdintaa ja jopa riskinottoa.

– Itselläni ei olisi ollut mitään jakoa lähteä, jos ei aikuiskoulutustukea olisi saanut. Niin se on. Uskon, että tulen verovaroillani sen maksamaan moneen kertaan takaisin, hän miettii.

Asuntolainastaan hän maksaa parhaillaan vain korkoja, eikä pari kertaa kuussa matkustaminen Ikaalisiinkaan ole ilmaista.

– Olen joutunut säästämään aikuiskoulutustuesta huolimatta. Tämä vaikuttaa myös tulevaan eläkkeeseen. Jos miettii, kuinka paljon tässä tuloja menettää, se on ihan loputon suo. Silti en ole vielä päivääkään katunut, vaikka taloudellisesti on tiukkaa tehnyt. On se ollut sen arvoista: Kaikkea ei voi rahassa mitata, Räsänen sanoo.

Jämsäläinen Teemu Karppanen elää myös unelmaansa, jonka meneillään olevat opinnot hänelle mahdollistavat. Hän opiskelee oppisopimuksella paperialan ammattilaiseksi.

– Titteli on prosessimies 5, UPM:n Jämsänkosken tehtaalla Specialty Papersin puolella, hän sanoo.

Jo lapsena Karppanen ajatteli, että isona hän on isossa tehtaassa töissä. Aikoinaan siellä työskenteli Karppasen pappa, ja papan veli teki työuransa Kaipolan tehtaalla. Parhaillaan tehtaassa ovat Karppasen lisäksi hänen isänsä ja setänsä. Myös serkku ja äidin veli ovat työskennelleet siellä.

– Tuolla kyllä kysellään, että kenenkäs poikia sinä olet. Kun ovat kuulleet, että olen Tähtisen Karin poika, niin kuuluu, että jaajaajaa. Isälläkin on jo 36 palvelusvuotta Jämsänkosken tehtaalla takana, Karppanen kertoo.

Elämä tapahtuu töiden ja kalastuksen välillä.

Tie tehtaalle oli kuitenkin pitkä. Kun Karppanen lähti ammatti­kouluun, Jämsänkoskelta ja Jämsästä paperilteollisuuden koulutusmahdollisuudet olivat kuolleet pois.

Karppanen valmistui komposiittipuolen muovi- ja kumituotevalmistajaksi, ja ehti olla muun muassa Patrialla Airbus-hankkeessa, ruiskupuristusyrityksessä sekä biokemian yrityksessä.

– Ei minulla ollut biokemiankaan osaamista ennalta. Siinä kuitenkin huomasin, että aivan uutta tietoa pystyy oppimaan, kun sitä tutkii ja antaa sille aikaa. Kyllä se onnistuu, hän sanoo.

Oppisopimusohjelmaan haku tärppäsi vihdoin, kun Karppanen oli ehtinyt 28-vuotiaaksi. Soveltuvuustesteissä hän sai täydet suosituspisteet.

– Sitten tuli soitto, että tulisinko allekirjoittamaan sopimuksen. Kyllä se oli semmoinen hetki, että kakkua leikattiin kotipuolessa. Kyllä oli hyvä fiilis, hän hymyilee.

Koulutus tähtää useamman työtehtävän oppimiseen, ja opetusta on sekä Jämsänkosken että Tervasaaren tehtailla.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Mikko Nikkinen, Mikko Vähäniitty