Kun pakkanen alkaa syksyn tullen puraista pihapiirissä Kruunupyyn Småböndersissä, Satu Vist­backa ei pistä pahakseen. Saapa hyvällä syyllä olla oman talon rauhassa. Hänen on helppo muistaa, kun taloon muutettiin seitsemän vuotta sitten. Yhteinen unelma rakennettiin miehen, Kaj Vistbackan kotiseudulle Pohjanmaan ruotsinkieliselle seudulle. Kaj halusi taloon hakelämmityksen, koska metsiä ympärillä riittää. Komea takkakin taloon tuli, koska Kaj oli luvannut sitä lämmittää. Kaksi viikkoa muuton jälkeen Kaj kuoli nopeasti edenneeseen syöpään.

– Jäin yksin, Vistbacka sanoo.

Lääkärit olivat aluksi sitä mieltä, että syövästä olisi voinut selvitä, mutta niin ei käynyt. Vistbacka uskoi ja toivoi, että lääketiede auttaisi, olihan mies vasta viisissäkymmenissä. Toivo vaihtui ennusteeseen jäljellä olevasta eliniästä.

– Oli kauheaa odottaa kuolemaa. Kun se aikanaan tuli, niin ihmettelin, että mitä minä nyt teen? Sitten tuli katkeruus, tuli viha, hän muistaa.

Kaiken surun keskellä Vistbacka koki tunteita, joita ei olisi osannut odottaa.

– Meni varmaan vuosi, kun olin vain tosi, tosi vihainen. Vuoden päästä tuli valtava häpeä, että ei herranjumala, mitä olen ihmisillekin sanonut. Olen joiltakin pyytänyt myöhemmin anteeksi. Moni on sanonut, ettei ole anteeksi pyydettävää. Että olisi varmaan itsekin toiminut samoin, hän kertoo.

Apua on saanut, kun on pyytänyt, mutta siinä
se onkin: Avun
pyytäminen ei ole ihan helppoa.

Vistbacka palasi Minimaidin tehtaalle koneenhoitajan työhönsä pian hautajaisten jälkeen.

– Ajattelin, että olo helpottaa, kun olen ihmisten ilmoilla ja näen työkavereita. Saan muuta ajateltavaa, hän kertoo.

Hän ehti olla töissä kahdeksan kuukautta, kun nilkka murtui työmaalla. Tuli eteen kuuden viikon sairasloma kipsi jalassa.

– Ensimmäisen viikon itkin, että joudun olemaan kotona yksin. Viikon päästä huomasin, että se taisikin olla hyväksi, että olin kotona. Ymmärsin, että olin lähtenyt aivan liian nopeasti töihin. Jos olisin ollut vielä vähän aikaa kotona hautajaisten jälkeen, tunteet olisivat saaneet mahdollisuuden laantua.

Uudessa elämäntilanteessa oli paljon pureskeltavaa. Omakotitalosta riitti velkaa vaikka muille jakaa. Äkkiä kaikki kiinteistötyötkin olivat vain hänen käsissään.

– Auraukset ja tällaiset eivät ole olleet ihan minun alaani. Alkuaikoina poika tuli auttamaan, mutta ajattelin, että en minä joka kerta voi hänelle soittaa, että nyt on puoli metriä lunta, tule auraamaan. On pakko pärjätä itse, hän kertoo.

Pannuhuoneessa on toinen pähkinä purtavaksi. Talossa tulee äkkiä kylmä, jos lämmityksen kanssa ei pääse yhteisymmärrykseen.

– On kyllä monta kertaa saatanaperkele tullut. Olen huutanut kurkku suorana pannuhuoneessa, kun pannu on sammunut ja tuntui, ettei lähde, vaikka kuinka väännän ja käännän. Kyllä on välillä manattu, mutta aina olen lopulta selviytynyt, hän kertoo.

Aikuiset lapset ovat auttaneet parhaansa mukaan. Vistbacka on saanut apua, kun on sitä pyytänyt, mutta siinä se onkin: Avun pyytäminen ei ole ihan helppoa.

– Onneksi miehen serkku asuu tässä aika lähellä. Jos on oikein kova paikka tullut, niin olen joutunut soittamaan ja pyytämään, että tuletko käymään. Ja kyllä hän on tullut. Apua olen saanut, mutta sen pyytämiseen on korkea kynnys. Kai se on suomalaista ylpeyttä, että minä kyllä pärjään. Loppupeleissä se ei ole hyväksi.

Aluksi Vistbacka kävi juttelemassa terapeutin kanssa. Kun terapeutti vaihtoi työpaikkaa, hän päätti, ettei halua aloittaa uuden ihmisen kanssa alusta. Jälkikäteen ajatellen olisi ehkä kuitenkin kannattanut.

– Se olisi ollut hyväksi. Olisin saanut puhua ajatuksistani, hän sanoo.

Vistbacka kehuu, että työkaverit ovat tosi mukavia, mutta myös ystäviä hän olisi kaivannut. Kielimuurinkaan takia ystävystyminen vieraalla paikkakunnalla ei ole ollut helppoa.

– Tuntui, että ne vähäisetkin ystävät, eipä niitä kauheasti näkynyt. Olisin toivonut, että joku olisi käynyt. Onneksi oli yksi ystävä, joka soitteli. Tapaamme ja viestittelemme silloin tällöin, Vistbacka sanoo.

Hän sanoo, että oman kokemuksensa perusteella eniten auttaa ehkä aika. Pitää jatkaa elämistä, ja kaikesta selviää, kun on pakko. Hän on saanut huomata, että on alkanut pikkuhiljaa ikään kuin hyväksymään tilanteen.

– Sitten tuli vaihe, että olin kiitollinen siitä, että saan olla terveenä ja on töitä. Opettelin hakemaan pieniä asioita, jotka tuovat iloa elämään. Joskus sitä iloa löytyy ja joskus ei. Minulla on työpaikka minne mennä, rahaa on tilillä sen verran, että pärjään. Autolla pääsee eteen- ja taaksepäin. Ja kun laitan haketta kattilaan, niin lämmintäkin on, hän hymyilee.

Suru on jokaisella omanlaisensa, eikä Vistbacka koe osaavansa neuvoa muita.

– Ehkä sen voisin kuitenkin sanoa, että silloin kun itkettää, niin itketään ja kun naurattaa, niin nauretaan. Ennen vanhaan ajateltiin, ettei leski saa nauraa. Huomasin itsestäni, että kyllä tuore leskikin nauraa, hän sanoo.

Surevan ihmisen työkavereille Vistbacka sanoo, ettei surevaa tarvitse käsitellä silkkihansikkain.

– Ennemmin lasketaan leikkiä, eikä olla tosikkona. Ei niin, että tuon seurassa ei voida nauraa, kun se on kokenut kovia. Itku ja nauru saavat olla herkässä, hän sanoo.

Pikkuhiljaa aika tekee tehtävänsä: parantaa oloa ja kultaa muistot. Päivääkään ei silti mene, etteikö puoliso olisi Vistbackalla mielessä.

– Joskus tuntuu tosi vaikealta, mutta sitä vain täytyy elää. Täytyy yrittää löytää positiivisia asioita. Vaikka sitä, kun talvella pakkasaamuna ajaa pimeällä töihin, ja lumi on kuin timantteja.

Kauttualainen Jukka Virta sanoo, että asiaa on edelleen vaikea ymmärtää tai käsittää: Elämän kovin paikka. Vuonna 2011 hän menetti 25-vuotiaan poikansa Lauri Virran liikenneonnettomuudessa.

– Minä ikään kuin suljin silmäni ja ajatukseni. Yritin vain tehdä töitä ja keskittyä muihin asioihin. Varmaan joku toinen osaisi toimia paremmin, hoitaa itseään ja läheisiään, Jujo Thermalin ja Valmet Kauttuan pääluottamusmiehenä toimiva Virta sanoo.

Perheen neljästä lapsesta kaksi nuorinta asui yhä kotona.

– Kuvittelin, että enhän minä voi olla heikko, kyllähän isät kaiken kestävät. Piti näyttää tyttärillekin, ettei isä voi olla heikko. Yritin olla muuta, kuin olin, Virta sanoo.

Serkku otti kuvia hautajaisissa. Virta sanoo, ettei halua katsoa niitä. Heillä on kotona paljon kuvia Laurista, mutta juuri hautajaiskuvia hän ei halua nähdä. Hänelle Lauri on ihan muuta. Hän oli se Tampereen teknisessä korkeakoulussa opiskellut poika, joka oli ollut myös YK:n rauhanturvatehtävissä. Hän harrasti muun muassa laskuvarjohyppyä ja syvänmeren sukellusta. Vaikka hän oli ollut useampana kesänä Kauttualla tehtaassa kesätöissä, sinä kesänä hän jäi viimeistelemään kandidaatin tutkintoaan Tampereelle ennen lähtöään Afganistaniin YK:n rauhanturvaajaksi.

Kuvittelin, että enhän minä voi olla heikko,
kyllähän isät kaiken kestävät.

Vaikka paljon on muuttunut, se ei ole muuttunut miksikään, että Laurilla on yhä rakastava perhe ja isä, joka on pojastaan ylpeä. Tänäänkin töiden jälkeen Virta ajaa hautausmaan kautta. Aluksi sekin oli vaikeaa, mutta ajan kanssa se kääntyi päinvastaiseksi. Hautausmaa on tullut koko perheelle tärkeäksi paikaksi.

– Siitä päivästä lähtien meillä on käytännössä palanut ikuinen tuli haudalla, kesät talvet. Muutama päivä sitten kävin viimeksi kynttilän vaihtamassa, hän sanoo.

Kun viesti onnettomuudesta levisi, jopa lähes tuntemattomat ja saman kokeneet ihmiset ottivat yhteyttä ja tulivat käymään.

– Eräällekin äidille sanoin, etten taida sinua tunteakaan, mutta tiesin kuitenkin, kun kuulin tyttönimen. Tuntui tosi hyvältä, vaikka olivat vieraitakin, että ottivat yhteyttä, Virta sanoo.

Vertaistuki auttoi häntä hahmottamaan myös omia tunteitaan.

– Ihmisen kohtaaminen on tosi tärkeää. Olen tavannut sittemmin monta ihmistä, jotka ovat menettäneet läheisen. Tuntuu hyvältä, kun ihmiset lähestyvät, ja lähestyn itsekin. Kun kohtaan samantyyppisiä kokeneita ihmisiä, vasta nyt todella ymmärrän, millaista se on. Vaikka olen ennenkin tiennyt, en silti ymmärtänyt, millainen se tunne on, Virta kuvailee.

Toiset taas eivät pystyneet kohtaamaan, eivätkä oikein sanomaankaan mitään.

– Menivät melkein piiloon. Ymmärrän sen erittäin hyvin.

Melkein sekin parempi, kuin että vakuuttaa tietävänsä, miltä toisesta tuntuu, jos ei todella tiedä.

Perheelle tarjottiin aluksi myös ammattiapua, mutta he eivät olleet valmiita ottamaan sitä vastaan.

– Tukea tarjottiin kyllä monesta suunnasta. Tiedän, että kaikki he hyvää tarkoittivat ja halusivat olla surussa mukana.

Kun vuosia on kulunut, Virta kuvailee, että surun terävimmät kulmat ovat hioutuneet.

– Edelleen tulee päiviä ja tilanteita, jolloin miettii, että mitä jos. Vaikka se onkin turhaa. Positiiviset muistot ovat kuitenkin tulleet päällimmäisiksi.

Aluksi tunteet yllättivät, oli katkeruutta ja kateuttakin. Pal­jon sellaista, jota ei enää pystyisi kuvittelemaankaan. Virta sanoo, että surun aiheuttamat tunteet kannattaa ottaa vastaan sellaisina, kuin ne tulevat.

– Ei pidä yrittää peittää tunteita. Pitäisi surra ja myös osoittaa muillekin, että minäkin olen haavoittuvainen. Ei pidä yrittää olla jotain muuta, kuin siinä tilanteessa on, hän miettii.

Kriisi koskettaa kaikkia perheessä ja laittaa myös parisuhteen koville. Virta miettii, osasivatko he vanhempina tukea tyttäriään.

– Olisivatko he tarvinneet enemmän apua? Nämäkin ajatukset ovat tulleet itselleni vasta jälkikäteen, hän sanoo.

Ilo on asia, jota Virta joutuu edelleen etsimään. Elämä on kuitenkin yllättänyt: Usko tulevaisuuteen, jonka Virta menetti poikansa myötä, on tullut takaisin neljän lapsenlapsen muodossa. Heistä on tullut isovanhemmilleen elämän suola.

– On ollut hyvä käydä Laurin haudalla lastenlasten kanssa. He kyselevät vilpittömästi enostaan, joka on lähtenyt taivaaseen. He tietävät, että Lauri kuuluu edelleen perheeseemme. Kylpyhuoneessa meillä on paikallaan kaikille lapsille omat pyyhkeet. Siinä on myös Laurille pyyhe.

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Päivi Karjalainen, Veera Korhonen