Hyvä paikka

Kansijuttu

Juha Savolainen menee luontoon aina, kun voi. Siellä mieli rauhoittuu ja aistit heräävät, kun keuhkoihin virtaa puhdasta ilmaa.

Ei suorittamista. Ei vaatimuksia. Metsässä millään sellaisella ei ole merkitystä. Kun äänekoskelainen Juha Savolainen ottaa vaelluskengän karhealla pohjalla tuntumaa viettävään kallionseinämään, reisilihakset saavat työtä ja mieli keskittyy siihen, mikä tässä hetkessä on tärkeää: nousta laelle ja hengittää. Nähdä ympärilleen.

- Juuri nyt on parasta, kun sattuu alueelle, jossa on oikein voimakas ruska. Luonto on väreissään, vihreä häviää, on maaruskaa ja puuruskaa samaan aikaan. Se väriloisto on pysäyttävä, ei sellaiseen ihminen pysty. Siihen on hyvä jäädä istumaan ja katselemaan. Se on hieno hetki, hän sanoo.

Metsien mies – sellaisena työkaverit Äänekosken Metsä Boardin kartonkitehtaalla tuntevat Juha Savolaisen, 41. Vapaalla Savolainen vaihtaa sohvalla makoilun ja kännykän räpläämisen milloin tahansa metsässä tai vesillä vaeltamiseen. Sosiaaliseen mediaan ropisee kuvia komeista kalansaaliista ja luontotunnelmista.

- Metsässä tuoksuu pihka ja suopursut, aurinkoisella kelillä. Siitä tulee lapsuuden kesät mieleen, hän sanoo.

Kun Savolainen oli lapsi, vanhempien perässä kahlasi sammalikossa kolme lasta kohti parhaita marjapaikkoja. Kesäpaikka on isän ammatin mukaan poliisien yhdistyksen kesämökki, metsän keskellä, järven rannalla. Lapsuuden kesinä saunottiin, uitiin ja retkeiltiin.

- Se teki sinuiksi luonnon kanssa. Siitä se lähti, hän sanoo.

Lapsuuskodin kulmalta lähti metsäalue, jossa Juha kavereineen leikki piilosta ja rakensi majoja.

- Joskus niitä rakennettiin puihin. Toiset puumajat pysyivät puussa kauemmin kuin toiset. Risuista tehtiin, ja joskus saatettiin joku laudanpätkä tuoda kotoakin, että saatiin lattia. Joskus tehtiin maahankin, sopivaan notkopaikkaan, ja rakennettiin kattoa päälle.

Kotiin mentiin vasta, kun pimeässä juuri ja juuri nähtiin kävellä.

Kilpikaarnamännyn lämmin ja karkea pinta. Käen kukunta. Teeren soidinkukerrus, joka päättyy kuin seinään, kun yläpuolella kaartaa kanahaukka. Lähimmät metsäalueet alkavat puolen kilometrin päästä kotitalolta.

- Metsässä kuuntelen hiljaisuutta. Poimin ääniä, jotka ovat jotain muuta, kuin ihmisen aiheuttamia. Aistit ovat valppaina. Kun metsässä on ylimääräistä liikettä, pienpetoja ja muita, niin linnut siitä kertovat, Savolainen kertoo.

Hänelle on luontaista, että metsässä kuljetaan hiljaa, ääntä päästämättä.  Luonnon rauhaa ei ole tarkoitus häiritä. Kun ollaan metsässä vierailulla, eletään metsän tavalla.

- Metsässä liikkuminen on kiireetöntä. Kun tämä ihmiselämä muuten on hyvin pitkälle suorittamista, niin luonto on sellainen paikka, jossa sitä ei harrasteta. Sinne mennään pitkiäkin matkoja kulkemaan, mutta ei hampaat irvessä. Mennään rauhallisesti, eikä hötkyillä. Pitää ehtiä kuuntelemaan ja aistimaan, hän sanoo.

Kangasmetsät ja ikikuusikot, joiden läpi auringonvalo kajastaa vain vähän. Suoalueiden avaruus ja hento tupasvilla.

- Luonto on kokonaisuus, jossa toinen täydentää toista. Varsinkin pohjoisen ikimetsät ja koskematon erämaaluonto hivelevät silmää, hän kertoo.

Isältä on peräisin myös metsästysharrastus. Savolaisen laji ovat kanalinnut: metsot, teerit, ja pyyt, joiden perässä hän hakeutuu syksyiseen metsään aina, kun töiltä pääsee. Kaverina on metsästyskoira, venäläis-eurooppalainen laika, nimeltään Sisu.

- Ukkometso, on se komea lintu. Useastikin se on jäänyt ampumatta, vaikka olisihan se hieno lopetus metsäsätysreissulle. Jos lintukannat ovat alhaiset, sitten sieltä ei kannata niitä viimeisiä ampua pois. Mitä niitä vähiä kantoja suotta kuormittamaan. Jos kanta on hyvä, silloin voi lintua ottaakin. Näissä asioissa metsästäjät ovat onneksi vastuullisia, hän juttelee.

Tänä syksynä kanalintuja näkyy kohtuullisesti, mutta Savolainen on sitä mieltä, että paikka paikoin kannat voisivat vielä vahvistua.

- Ihan hyvin ovat poikueet onnistuneet viime kesänä. Keväällä sattui hyvät kelit kuoriutumisaikaan. Sitten on alueita, joissa on ollut useampanakin vuonna hiljaista. Ei niillä nytkään ole liikettä näkynyt, kun olen kierrellyt, hän sanoo.

Savolaisen mahtavin metsästysmuisto on ajalta, jolloin hän oli viimeistä syksyä 11-vuotiaan Suomen pystykorvansa Peetan kanssa metsällä. Aistit terästäytyivät, kun haukku alkoi kuulua. Maaston muotoja hyväkseen käyttäen hän hiipi yhä lähemmäs.

- Pystykorvan haukunta on ihan parasta. Jos siihen pääsee lähelle, se on työvoitto.  Pääsin aivan puun lähistölle ja sain yhdellä paukulla mustan metson alas. Kaikki kävi kohdilleen. Se on sellainen muisto, jota ei unohda. Se oli hieno päätös myös Peetan metsästysuralle. Sen jälkeen se ei enää kauaa elänyt, Savolainen muistelee.

Lintujen lisäksi metsässä näkyy jäniksiä, rusakkoja silloin tällöin, joskus hirvi. Ilveksestä ja sudesta näkyy maassa jälkiä.

- Kerran olin lintupassissa metsällä, kun karhu vihelsi 20 metrin päässä kumpareen takana. Näköyhteyttä en saanut, mutta kuulin, kun heinikko puolen tunnin ajan rapisi. Oli tyyni pakkasaamu ja kaikki liikkumisen äänet kuuluivat selvästi. Karhu pysyi kuitenkin kumpareen takana. Siinä se otti minusta vainun ja vihelsi. Se on matala vihellysääni, joka tulee, kun karhu vetää vainua nenän kautta nopealla tahdilla sisään. Se poistui, ja poistuin kyllä minäkin, mutta eri suuntaan, rauhallisesti kuitenkin, hän muistaa.

Metsältä tarvitsee harvoin tulla tyhjin käsin, vaikka ei lintupaistia saisikaan.

- Metsästysaikaan katselen samalla seuraavan kesän mustikkapaikkoja. Hyvät sienipaikat talletan muistiin. Metsästysreissuilta tuleekin etupäässä sieniä ja marjoja kotiin. Niitä unohdun usein keräilemään. Eikä aina edes tarvitse olla jotain kotiintuomisia. Otan eväät mukaan ja menen katselemaan ja kiertelemään. Ja vaikka sanotaan, että mustikoita ei ole, niin niitä voi silti hyvinkin löytyä, hän miettii.

Jos ei metsästä, niin Savolaisen löytää järveltä.

- Kesällä oltiin viikko ystävän kanssa Inarinjärvellä, vedettiin uistinta ja kalasteltiin. Tehtiin päivävaelluksia. Siellä ranta-alueet ovat periaatteessa koskematonta ikimetsää. Kyllä siellä silmä lepäsi, kun vielä puhtaat vedet olivat ympärillä. Saatiin siikoja, taimenia, harjuksia ja nieriää. Pitkä oli matka ajaa, mutta palkitsi.

Rakkain kala Savolaiselle on kuitenkin ahven. Se taipuu paistetuksi, savustetuksi, keitoksi ja kukoksi.

- Useampana vuonna olen käynyt myös Tornionjoella lohta pyytämässä. Tänä kesänäkin tuli kaksi lohta. Omatekoisella putkiperholla kun ne lohet saa, niin siinä tulee onnistumisen tunteita. Että jotain tekee oikeinkin, hän sanoo.

Kalamiehen on osattava katsoa taivaanrannasta, mitä taivaalta on tuloillaan. Järvenselällä äkillinen musta taivas ei tiedä hyvää.

- Kovat ukonilmat ovat pahoja järvenselällä. Jos on useampikin vapa vedossa, ja ukkosmyrsky sattuu nousemaan päälle, tulee aikamoinen kiire kelata siimoja ylös. Jos on takiloita vielä perässä, niin siinä menee oma aikansa, ennen kuin ne on nostettu.

Aallokko nousee äkkiä. Saaret ja maastot on arvioitava nopeasti, mistä saisi suojaa. Virtaukset ja ristiaallokot pitää välttää, tuulen suunta arvioida.

- Joskus olen ollut keskellä selkää ja on noussut niin kova ukonilma, että aallon harjakin lentää 20 metriä tuulen mukana ja vesi pirskottuu. Siinä on leikki kaukana. Ei auta kuin suorin tie rantaan. Pelastusliivit pitää olla kunnolla päällä ja hätäkatkaisijat vyötäröllä, jos sattuu tippumaan, Savolainen sanoo.

Syöksyvirtauskin voi yllättää. Savolaisen vanhempien mökiltä Etelä-Konnevedeltä se vei lähes koko puuston.

- Iso keskimoottorivene oli kolmella ankkurilla kiinni rannassa. Tuuli oli niin kova, että se nosti silti veneen rannalle. Se oli aikamoinen show puiden ja konkeloiden kanssa jälkikäteen.  Nyt tiedän, että kohdille se voi sattua, mutta en sitä sen enempää mieti.

Kuiva kesä on takana, jälleen yksi. Vaikka syksy on jo hyvässä vauhdissa, sammalien välistä löytyy vasta nyt - yhtä aikaa - sekä kantarelleja että suppilovahveroita. Marjojakin löytyy, kun osaa etsiä. Kuten omat vanhemmat aikanaan, Savolainen vie neljää poikaansa metsään.

- Kun poimin mustikkaa ja puolukkaa, sillä välin lapset rakentelevat majoja. Touhuavat omiaan. Kunhan kulkevat mukana, se on kaikkein parasta. Lapset ymmärtävät, että luonto on tärkeä. En ole siitä numeroa tehnyt, vaan lähdemme vain viettämään vapaa-aikaa, rennolla asenteella. Ja minkä metsään jaksamme kantaa, sen jaksamme myös kantaa pois, emmekä jätä roskia luontoon, hän juttelee.

Marjat maistuvat pojille vaihtelevasti. Savolainen saattaa laittaa smoothien sekaan viisi mustikkaa, että maku kävisi tutuksi.

- Kyllä minä pidän itseäni luonnonsuojelijana. Varsinkin pohjoisen ikimetsät pitää säilyttää jälkipolville, se on meidän perintömme. Toinen ovat puhtaat vedet. Luonnon arvo on siinä, että se on vastapaino nykyarjelle, työkiireille, nettihommalle ja muulle. Siinä on läsnä hetkessä ja nauttii kauneudesta. Se on hyvä paikka ihmiselle.

Teksti: Mari Schildt
Kuva: Mikko Vähäniitty

Lisää artikkeleita:

Kuorimo
Laadusta tinkimättä
Laadusta tinkimättä
Kuorimo
Parasta elämässä
Takaisin etusivulle Lue lisää ajankohtaisia uutisia