Istun puistonpenkillä aurinkoisessa Oulussa. Viereiselle penkille tulee istumaan kaksi kadun miestä. Toinen kysyy:
“Mites on päivä mennyt?”
“Mitäs tässä” vastaan. “Aurinko paistaa ja lämmintäkin on, ei valittamista.”
“No yökin oli lämmin.”
“Pate asuu metsässä” toteaa väliin toinen mies.

“Pitäisi mennä kaljaa ostamaan!” huikkaa Pate.

Muistan reppuuni jääneen käsityöoluen.
“Mulla olisi tuossa repussa yksi brittiläinen red IPA jos kelpaa. Sellainen punertava, maltainen ja humaloitu.”
“En kyllä mitään ykkösolutta juo!” vastaa Pate.

“Ei ole ykkösolutta.”
“No sitten käy.”
Kaivan oluen, annan Patelle ja pahoittelen että se on nyt kyllä sitten lämmintä.

“Ei haittaa mitään!” toteaa Pate molemmat kädet ylhäällä. Seuraavaksi mies kaivaa repustaan linkkarin, jollaista en ole ennen nähnyt. Linkkarista löytyy mm. vasara ja kirves.

“Pistä piiloon!” toinen miehistä huudahtaa. “Pate on saanut sakot tuosta poliisilta jo kaksi kertaa.”
“1900 euroa”, Pate pudottaa lakonisesti. “Kerran kerroin poliisille vitsin, että ymmärrän että muurahaiskarhu nimitys tulee siitä kun muurahainen menee karhuun, mutta mistäs poliisikoira tulee? En ole ikinä lähtenyt muuten putkaan niin vauhdilla, ei edes jalat koskettanut maata!”

Pate saa pullon auki ja ottaa huikan.
“Aika hyvää! Tässä on vähän kuin tervan maku.”
“Hyvin luonnehdittu”, totean. “Ei muuta kuin nautinnollista päivää teille, mun pitää lähteä tästä Tampereelle”.

“Mäkin oon asunut Hervannassa!” Pate huikkaa.

“No ei ihme että muutit metsään.” vastaan. Teltta-Pate hymyilee vinosti.

Brittiläinen kirjailija Danny Wallace laittoi vuonna 2002 sanomalehteen ilmoituksen jossa luki ainoastaan: “Liity mukaan. Lähetä kasvokuvasi osoitteeseen…”. Wallacella ei ollut minkäänlaista ajatusta, mitä hän mahdollisilla mukaan lähtevillä ihmisillä tekisi. Vastauksia alkoi kuitenkin sadella ja puskaradio kiihdytti Wallacen funktiota vailla olevan kultin jäsenmäärää. Jäseniä alkoi olla satoja ja määrä vain kasvoi. Wallace mietti pitkään, mitä hän kultillaan tekisi ja päätyi ideaan “good Fridays”. Hyvät perjantait tarkoittivat satunnaisten hyvien tekojen tekemistä toisille ihmisille, mielellään tuntemattomille. Kultin jäsenten tuli tehdä satunnainen hyvä teko joka perjantai. Kultista kasvoi lopulta maailman kattava liike ja aiheesta kirjoitettiin kirjat “Join me” ja “Random Acts of Kindness: 365 Ways To Make the World A Better Place.”

Elämme yltäkylläisyyden aikaa, joka laiskistaa ajatteluamme. Viisisataa vuotta sitten eläneellä kuninkaalla ei ollut samoja ylellisyyksiä kuin köyhimmillä meistä. Olemme rikkaampia, mukavuudenhaluisempia ja terveempiä kuin koskaan ennen, mutta samalla onnettomampia.

Tutkimuksissa on havaittu, että hyvien tekojen tekeminen tuottaa onnellisuutta myös teon tekijälle. Hyväntekeväisyystyö ja muiden auttaminen nostattaa mielialaa. Tilanne on siis win-win. Satunnaisen hyvän teon kohde saa päiväänsä yllättävän, positiivisen pilkahduksen ja hyväntekijä luontaista vastustuskykyä synkkyyteen.

Eräänä iltana kävellessäni kotiin painitreeneistä kohtasin kaksi iäkkäämpää rouvaa, joista toinen käveli noin 45 asteen kulmassa toisen yrittäessä auttaa etenemisessä. Menin kysymään rouvilta tilanteen laatua. Baarissa oli kuulemma yhdet lonkerot nautittu, mutta vanhuus ja lääkekuurit pistivät mummon etenemisen väärään kulmaan. Tarjosin käsivarttani tueksi ja aloimme edetä hitaasti mutta varmasti kohti määränpäätä. Viidensadan metrin matkaan kului tovi, jossa ehdimme keskustella monenlaista Tampereen ratikasta yleisiin saunoihin. Oliko sitten osin lonkeron ansiota, mutta mummoilla oli reipas mieli ja paremmat jutut kuin monilla milleniaaleilla.

Me suomalaiset olemme itsenäistä mutta myös vähän itsekästä kansaa. Tuntemattomien auttamiseen, saati kehumiseen on aina henkinen kynnys. Pienellä asialla, kuten paikan tarjoamisella täydessä bussissa tai spontaanilla kehulla voi kuitenkin olla isompi merkitys kuin voisi arvata.

Teksti: Jose Ahonen