Entinen rekkakuski Arto Koskinen ei ollut koskaan nähnyt valvomoa, kun sinne 47-vuotiaana asteli. Nyt hän harjaantuu päivittäin koneenhoitajan tehtävässään.

Laadusta tinkimättä

 

»Aloitin työurani vuonna 1988 lasitehtaassa. Siellä tehtiin linja-autojen ja kuorma-autojen sivulaseja. Lastailin siinä ulkomaille meneviä rekkoja ja katselin, että tuo voisi sopia minulle. Kun sain rekkakortin, ajoin maitoautoa muutaman kuukauden. Sitten lähdin ajamaan rekkaa Ruotsiin, Tanskaan ja Norjaan. Siinä viihdyinkin toistakymmentä vuotta. Se oli nuorelle kaverille hienoakin, ja tienaamaankin pääsi. Sitten tuli murroskausi, ja idän kavereita rupesi tulemaan alalle.

Olen nyt 50-vuotias ja olen huomannut, että tämän ikäisenäkään ei ole myöhäistä oppia.

Kun makaa autossa siinä muutaman neliön kopissa Norjan länsirannikolla useamman päivän putkeen ja vartoo, koska lähdetään, niin kyllä se jo alkaa tympäisemään. Tulin kotimaahan, ja jatkoin useamman vuoden ajoja täällä. Kun olkapäät alkoivat vaivata, vakuutusyhtiö koulutti minut prosessipuolelle. Se oli minulle lottovoitto, koska asuntovelal­liselle ei opiskelu olisi ollut muuten mahdollista.

Olin työharjoittelussa Porin Corensolla vuonna 2017 joulun aikaan pari kuukautta. Seuraavana vuonna tein samassa paikassa vielä toisen harjoittelun uusiomassalaitoksen valvomossa. Siitä pääsin kesätöihin, ja edelleen vakitöihin. Olin 47-vuotias, kun tulin ensimmäiseen prosessialan kesätyöhöni. Oli pelonsekaiset tunteet, kun valvomoon menin. Mietin, että opinko tätä ikinä.

Arto Koskinen valvomossa

Olin vuoden verran uusiomassalaitoksella. Sitten kysyttiin, olisiko minulla intoa koneenhoitajaksi. Minulla tulee nyt neljä vuotta entisellä Corensolla, nykyisellä Corex Finlandilla täyteen, ja periaatteessa olen ollut koko ajan oppipoikana. Pari vuotta vielä menee, että olen valmis koneenhoitaja.

Enimmäkseen työ on arvojen tarkkailua, että pysyy homma ojennuksessa.  Tämä on pääsääntöisesti istumatyötä, mutta sitten, kun rata menee poikki, niin pitää muuttua tuhatjalkaiseksi sekunnin murto-osassa. Siinä muuttuu istuminen lentämiseksi. Voi tulla sellaisiakin hälytyksiä, joita ei vanhemmatkaan koneenhoitajat ole kokeneet. Ikinä ei tiedä, mitä päivän aikana tapahtuu: tuleeko hiki vai meneekö leppoisasti.

Kartongin paksuus, karheus ja murtolujuus ovat asioita, joita tarkkaillaan. On myös kartonkeja, joissa on liimaa mukana, että se ei läpäise vettä niin hyvin. On siinä monta monessa. Kartonki menee pääsääntöisesti hylsykartongiksi omille tehtaillemme. Siitä tulee paperirullahylsyjä ja myös WC-paperin hylsyjä.

Koneenhoitaja on minulle työntekijöistä se korkein ammattilainen. Ammattilaiset näissä töissä erottaa siitä, että heillä on selkärangassa, mitä tehdään. Vanhemmista koneenhoitajista paistaa rauhallisuus: toiminnassa ei ole mitään ylimääräistä. Kun tulee lajinvaihto, he tietävät heti, mitkä arvot pitää laittaa, ja se on melkein siinä sitten. Itselläni on vielä 18 vuotta työuraa jäljellä. Toivottavasti ehdin päästä samaan.

Olen tottunut tekemään töitä. Työn teossa tärkeää on täsmällisyys, että ei myöhästele, hoitaa hommansa ja vähän enemmänkin. Olen jätkille sanonut, että tein minäkin aikoinaan kolmivuorotyötä: tein aamuvuoron ja sitten illan ja yön sen perään. Että ei kyllä vuorotyö hetkauta vähääkään. Kuljetushommissa oli vapaata sen verran, että pystyi pyykkinsä pesemään.

Itselläni on 82 kilometriä työmatkaa suuntaansa. Jos teen ylitöitä useampana päivänä, varsinkin kesäaikana, niin tulen Poriin asuntoautolla, että ehdin nukkumaan. Työvuoron jälkeen ajaminen menee ihan tottumuksesta. Kai sitä jotain on oppinut liikenteestäkin, kun siellä oli työkseen parikymmentä vuotta.

Olen nyt 50-vuotias ja olen huomannut, että tämän ikäisenäkään ei ole myöhäistä oppia. Joskus, kun laitoin Norjassa kettinkejä renkaisiin, niin mietin, että olisi kannattanut vähän enemmän lukea, ettei tarvitsisi täällä rähjätä. En olisi osannut kuvitellakaan, että voisin olla muutaman vuoden päästä koneenhoitaja. Olen menossa tutkintokoulutukseen syksyllä. Ei se jännitä. Kun aikanaan rekkahommissa lähdin kiipeämään talvella vuorille, niin se oli tilanne, jossa jännitti – oikeastaan pelotti. Jos koneenhoitajan hommissa tulee virhe, se teettää vain enemmän töitä: Ei sentään henki lähde.»

Teksti: Mari Schildt, kuvat Jussi Partanen