Palomies Tuomo Kokko saapuu töihin Äänekosken paloasemalle jouluaattoaamuna kello kahdeksalta. Kaupungin jouluvilske vaikuttaa jo hiljentyneen, ja joululiikenne Suomen pisimmällä valtatiellä, valtatie nelosella, näyttää myös rauhoittumisen merkkejä.

Palolaitoksella aamu aukeaa joulupuuron keitolla. Myöhemmin on luvassa lisää jouluherkkuja. Palomieskerho on suonut meille töissä oleville tämmöisen. Siellä on kinkkua ja laatikoita; mitä nyt perinteiseen jouluateriaan kuuluu. No alkoholia ei ole, Kokko kertoo.

Muuten päivä voisi olla, kuin mikä tahansa työvuoro. Harjoittelua on jouluaattona vähennetty, mutta kuntosali on ahkerassa käytössä.

Kokko ei muista, että omille työvuosille olisi sattunut vilkkaita työvuoroja joululle. Palolaitoksia työllistävät silloin esimerkiksi kynttilät. Paloriski on esimerkiksi terassilla palava, puurakenteinen lyhty.

– Ledikynttilöilläkin voi luoda tunnelmaa, Kokko muistuttaa.

Metsä Groupin tuotantolaitokset ovat pääsyy sille, että paikkakunnalla päivystää oma paloasema 24 tuntia vuorokaudessa, vaikka 18 000 asukkaan Äänekoski on vain puolen tunnin ajomatkan päässä Jyväskylästä. Uudet paloaseman tilat valmistuivat vuonna 2019, kaksi vuotta Metsä Fibren biotuotetehtaan jälkeen.

– Kyllähän tehtaat luovat meille tietysti haastavuutta: Siinä on monta toimijaa, isot tilat ja monenlaista ainetta ja tuotanto­prosessia. Vaikka alue on iso, onneksi siellä on aina hyvä opastus paikalle, vaikka isosta alueesta on kyse, Kokko miettii.

Palokuntalaiset käyvät tehtaalla vierailuilla tutustumassa, jotta tosi paikan tullen osattaisiin toimia tehokkaasti.

– Pohditaan mitä tehdään, missä ja millä lailla, jos sinne tarvitsee tositoimiin lähteä, hän kertoo.

Joulun työvuoro kestää 24 tuntia. Kokko kertoo, ettei se tunnu hänestä varsinaisesti haikealta, vaikka mieluimmin hän olisi tietysti kotona katsomassa, kun lapset avaavat lahjojaan.

– Toisaalta täällä palolaitoksella on meidän toinen perheemme, niin en ole kokenut hankalaksi olla myöskään täällä.

Lapset ovat kasvaneet ymmärrykseen, että isä voi olla osan joulusta töissä, eikä asiaa ole tarvinnut perustella sen kummemmin. Jos sellainen tarve kuitenkin tulisi, hän voi kertoa, että jos joulupukki sattuu kiireessään kolaroimaan, ja reki on maantiellä poikittain, silloin isä rientää apuun ja pelastaa joulun.

Kotkassa Kymenlaakson keskussairaalan naisten ja synnytysten osastolla on suurin jouluaaton hässäkkä jo rauhoittunut, kun sairaanhoitaja Saija Kaipiainen saapuu työvuoroonsa kello 14. Aamupäivällä kaikki kynnelle kykenevät äidit ovat lähteneet perheineen ja kantokoppineen uuden perheenjäsenen kera kotiin joulua viettämään. Perhehuoneissa on vauvojen sisaruksilla edelleen silmät suurina, koska puolilta päivin on itse joulupukki vieraillut osastolla. Joulukuusi hohtaa, ja ikkunoissa on valokranssit. Käytävältä kuuluu kulkusen kilinää, kun hoitaja menee ohi.

– Lapset tietysti syntyvät kun syntyvät, ja heitä tupsahtelee tänne meille. Mutta kyllä jouluna on jotenkin juhlavampaa. Ihmisillä on joulumieltä, Kaipiainen sanoo.

Sairaalajouluja on mahtunut monta Kaipiaisen 38 vuoteen sairaanhoitajana. Hän kertoo, että vaikka äidit usein toivovat pääsevänsä kotiin jouluksi, toisaalla moni yksinäinen vanhus saattaa toivoa kotiutuvansa sairaalasta vasta joulun jälkeen.

Kahvihuoneeseen hoitajat tuoneet toisilleen jouluista syötävää kahvin kera. Vauvat saavat oman, pienen tonttuhatun.

– Jos ajattelemme uskonnollisesti, niin jouluhan on tällainen syntymän juhla. Toki meillä on myös ihmisiä, jotka eivät joulua vietä, ja heidätkin on huomioitava, Kaipiainen sanoo.

Töiden tekeminen jouluna on Kaipiaiselle normaalia.

– Se kuuluu tähän työhön, että vuorotellen täällä ollaan. Antaahan se myös erilaista katsantokantaa jouluun. Ja asiakkaathan ovat aivan ihania, hän sanoo.

Kotona riittää ymmärrystä, koska Kaipiaisen mies on aikaisemmin työskennellyt paperitehtaassa. Kun lapset olivat pieniä, joulua vietettiin joskus jo 23. päivänä. Nyt on suunnitelmissa mennä Kaipiaisen äidille syömään ennen työvuoroa. Aikuiset lapset tulevat tapaninpäivänä, kun Kaipiaisen lomat alkavat.

Tämä joulu on Kaipiaiselle ensimmäinen, kun toinenkin lapsista viettää jouluaattoa poissa lapsuudenkodistaan kumppaninsa perheen luona. Kotona ovat vain mies ja koira.

– Hyvin ne siellä tulevat toimeen. Syövät varmaan kinkkua minulta salaa, hän hymyilee.

Jouluaattona ylikonstaapeli Jani Anttila alkaa vilkuilla kelloa jo iltapäivällä. Jouluateria on syöty kahdeksan hengen voimin puolison veljen luona. Pian on aika hypätä autoon, ja ajaa runsas tunti Raumalle aloittamaan 12-tunnin yövuoroa Lounais-Suomen poliisilaitoksella, Rauman poliisiasemalla.

Joulukuusta ei poliisiasemalla tänä vuonna ole, sillä kuusen aiempina vuosina järjestänyt ylikonstaapeli on jäänyt eläkkeelle. Sen sijaan sisäpihalla seisoo kaksimetrinen, puhallettava joulupukki.

– Kaikki, mikä saa hymyn naamalle kun astelee työovista sisään, niin se on pelkkää plussaa, hän naurahtaa.

Työpäivä alkaa etäpalaverilla alueen kollegoiden kesken.

– Sitten varustellaan  autot ja ajetaan hälytystehtäviä, kun niitä tulee. Lähinnä suojavarustukset katsotaan kuntoon, ja tarkistetaan auto muutenkin. Kun joillakin konstaapeleilla on erityisvarustusta, jota he ovat oikeutettuja kantamaan, niin he ottavat sitten myös näitä mukaan, Anttila kertoo.

Työvuoron aikana Anttila toivoo, että ehtii jalkautumaan Rauman vanhaan keskustaan. Siellä on hänen mielestään aivan erityinen, jouluinen tunnelma.

– Vanha Rauma on laitettu upeaksi: On jouluvalot ja kranssit liikkeiden ovilla. Ihmisiltä saa joulutoivotuksia, ja käydään mukavia keskusteluita. Siinä saa itsellekin hyvää joulumieltä, hän kertoo.

Poliisi näkee myös joulun kääntöpuolen. Päihteet aiheuttavat hälytystehtäviä. Anttila sanoo, että alkoholin osuus niistä on ehkä laskenut, ja eri päihteiden kirjo on kasvanut. Myös yksinäisyys ja mielenterveyden häiriöt korostuvat jouluna.

– Käytännössä se näkyy pääosin itsetuhoisuutena. Voin kuvitella, että kriisipuhelimet ja vastaavat ovat aika kuormitettuja joulun aikaan. Meille päin näkyy lähinnä keihään kärki, eli he, jotka ovat päättäneet lähteä sanoista tekoihin, eli soittavat itse tai joku muu soittaa hätäkeskukseen, Anttila kertoo.

Rauman poliisia työllistää myös liikenne, sillä kaupungin läpi kulkee valtatie kahdeksan ja kaupungista alkaa Kouvolaan päätyvä, Etelä-Suomea poikittain halkova valtatie 12. Liikennemäärät ovat suuria, varsinkin pyhien alku- ja loppupäässä. Meren läheisyys vaikuttaa siten, että keliolosuhteet voivat vaihdella voimakkaasti ja olla aivan erilaiset, kuin 15–20 kilometrin päässä sisämaahan päin.

– Se yllättää joka vuosi, miten ihmisillä on jouluaikaan niin kova kiire. Joka kerta kysyn, mihin se kiire oli. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun on myös pysäytetty joulupukkeja. Heillä sentään on kiireelleen selitys. Silti on pyydetty noudattamaan malttia, että myös pääsee sinne perille. Sehän on tärkeintä, hän sanoo.

Poroja Rauman poliisi on pysäyttänyt harvemmin, mutta peuroja on tiellä sitäkin vilkkaammin. Tosin niiden nenissä on kiillottamisen varaa, että näkyisivät tielläliikkujille paremmin.

UPM:n Tervasaaren tehtaalla on jouluaattoaamuna lähes huopa­tossutehtaan veroiset oltavat.

– Saa sukkasiltaan kävellä, ja silti kuulee omat askeleensa. Normaalisti on kuitenkin melkein 90 desibeliä, sanoo paperikonemies Timo Salo, joka on tehtaalla aamuvuorossa palovahtina.

 Aivan yksin hän ei ole. Voimalaitoksella on henkilökuntaa huolehtimassa Valkeakosken koteihin kaukolämpöä. Toisella paperikoneella on myös oma päivystäjänsä. Päivystävä insinöörikin saattaa käydä tervehtimässä. Mutta kovin hiljaista on silti.

– Kyllähän se säväyttää, kun lauhdeputket paukahtavat, varsinkin yöllä. Ja aikanaan on tullut melkein eteisvärinäkohtauksia, kun on joku pulu lähtenyt lentoon yläkerroksista, Salo kertoo.

Entisiä paperimiehiä on nurkissa huhuillut onneksi vähemmän, ulkoalueella sen sijaan saattaa nähdä jäniksiä.

Koska palovahti turvaa kaikkien muiden työpaikkaa, vastuu edellyttää pitkällistä osaamista.

– Pitää hallita koko paperikone alusta loppuun asti. Jos siellä joku pumppu hajoaa, valot menee tai jotain muuta menee, niin puhelimen päässä on apua. Mikä sen parempi on, kuin ruveta aamukolmen aikaan soittelemaan päivystävälle insinöörille, että onko tyyny hyvin, hän virnistää.

Työvuoro tehtaalla on jouluaattona pulkassa iltapäivällä klo 14. Silloin Salo alkaa valmistautua toiseen työvuoroonsa. Pikaisen välipalan jälkeen Salo vetää punaisen virkapuvun ylleen ja lataa taskut täyteen karkkia.

1990-luvulla hän saattoi olla aattoillan odotetuin vieras jopa 20:ssä kodissa. Nykyisin hän ottaa toimeksiantoja lähinnä kavereilta. Mieleen on jäänyt monta, lämmintä muistoa.

– Useamman vuoden kävin perheessä, jossa oli lievästi kehitysvammainen poika. Yhtenä vuonna me harjoittelimme yhdessä lukemaan. Kun nähtiin seuraavana vuonna, niin siellähän osattiin lukea oikein kunnolla. Joka kerta siellä muistettiin, että tämä on se joulupukki, joka opetti pojan lukemaan.

Erään kerran Salo oli ojentamassa lapselle lahjaa, jonka muodosta pukkikin tunnisti, mitä joulupaperiin oli kääritty.

– Lapsi tempasi paketin auki, ja sieltähän löytyi rumpu­symbaali. Kun pukki sanoi, että tästä puuttuu vain rummut ympäriltä, niin siinä sitten isä avasi alkovin verhon. Sieltähän löytyikin täysi rumpusetti. Ei mennyt kun kaksi minuuttia, niin joulupukkihan oli rumpupatterin takana, ja pistettiinkin bändireenit pystyyn saman tien, hän kertoo.

Kierroksen jälkeen kotona Salo lämmittää saunan. Puita pesään laitellessaan hän muistaa, että seuraavana päivänä odottaa jouluateria häntäkin.

– Se on jo monen vuoden perinne, että seuraavana päivänä käyn omilla vanhuksilla tai velipojan tykönä jouluruuat nakertamassa, hän kertoo.

Myös palovartijan hommat jatkuvat pyhien yli.

– Kun saunan lauteelle on pukki itsensä käärinyt, niin kyllä on tullut nopeasti uni aattoehtoona. Kyllä siinä aika tattis on, hän kertoo.

Mielessä kulkevat vielä kuvat perheistä. On hohtavia joulukuusia, hymyileviä vanhempia ja isovanhempia. On joululauluja, ja joskus pukille on huolella taiteiltu piirustuksia.

– Kun sen pienen ihmistaimen jännitys hellittää, ja sattuu tulemaan vielä se toivottu lahjakin, niin kyllä se vilpitön ilo on se, joka joulupukillekin mieleen jää, hän kertoo.··

Teksti: Mari Schildt, kuvat: Reima Kangas, Jussi Partanen, Jukka Koskinen, Mikko Vähäniitty