Ässien kannatusyhdistyksen rahastonhoitaja osaa sekä villitä että hillitä kansaa, mutta Kitinäksi Niina Jalosta kutsutaan. Missä se kuitti on?!

Vapaa-aika

 

Minä olen porilainen juurta myöten: varpaat Yyterin hiekkarannassa ja sydämessä pataässän muoto. Isä vei jäähallille niin nuorena etten laidan yli nähnyt. Asuttiin silloin äidin ja siskopuolen kanssa lähiössä.

Peruskoulun jälkeen mulle tuli joku hiton päähänpisto. Halusin Porista pois! Lähdin Joutsenoon maatalouskouluun. Kaksi viikkoa kestin eteläkarjalaisia, mutta sitten oli pakko palata kotiin.

On yks tavoite, yks joukkue, yks huuto kun
summeri soi.

Opiskelin kemian laborantiksi, mikä oli jo hyvä valinta. Töitä oli sillon paljon. Menin naimisiin, sain lapsen, erosin. Kartonkitehtaan labrassa olen ollut vakituisena vuodesta 2007. Tää on hyvä paikka, löysin uuden miehenkin.

Viime vuosina on ollut monta muutosta. Korona iski patafanit polvilleen, ei päässyt halliin ja oli mennä seurakin nurin. Kun siitä helvetistä päästiin, lähdin perustamaan Ässille toista kannatusyhdistystä Karhunkämmentä, Pataljoonan rinnalle. He soittaa rumpua ja me kaikkea muuta, järjestetään tapahtumia yli lajirajojen.

Karhunkämmen vie multa valtavasti energiaa, mutta takas tulee enemmän. On yks tavoite, yks joukkue, yks huuto kun summeri soi. Mikä vois hienompaa olla, kun sydän hakkaa? Matkojen vetäminen on niin kaukana laborantin työstä kuin mahdollista.

Rauhallinen ei mulle riitä. Ehkä siks opiskelin lähihoitajaksi töiden ohessa, vanhuspuolelle. Teen hoitokeikkoja vapailla. Se on niin erilaista. Tehdastöiden jälkeen ei mennä kotona saunaan pohtimaan sellun koostumusta, mut lähihoitajan päivä loppuu usein vasta siellä. Vanhusten kohtaamisesta jää jälkiä sydämeen.

Kun tein harjoittelua, yks vanha merimies haukku mut heti alkuun saatanan sohloks. Totta kai lähdin siihen mukaan. Aina kun tulin huoneeseen sanoin että täältä tulee saatanan sohlo eikä sulla ole vaihtoehtoja! Kun hän sitten kuoli mun vuoron aikana, menin autoon poraamaan ja melkein lopetin opiskelut. Meidän piti mennä taksilla Kalloon katsomaan laivojen lastausta, mutta ei me ehditty.

Kallo on mulle se tärkein paikka rauhottua, aina erilainen. Aurinkoisena päivänä sitä ei voi uskoa, miten meri tulee syliin, kun on kylmää ja märkää, kun myrsky käy luista läpi. Mä saan olla silloin turvassa majakan kyljessä. Siellä olen eniten elossa.

Teksti: Ilkka Palmu, kuva: Juha Sinisalo