Kirjoitin vuonna 2014 tähän lehteen arvion kolmen tutkijan Metsäliiton historiaa koskevasta kirjasta. Jostain syystä jutun otsikoksi tuli tuolloin ”Paperimiehen painajainen”. Painajaista eletään taas tällä hetkellä, kun ilmoitukset paperitehtaiden ja konelinjojen sulkemisista seuraavat toisiaan. Meillä ja muualla.

Tuossa mainitussa Metsäliiton historiikissa kuvattiin, kuinka 1990-luvun puolessa välissä Jorma Vaajoki kutsuttiin luomaan strategiaa Metsäliitto-yhtymälle. Vaajoen viesti oli selvä. Irti paperista ja äkkiä. Lopulta päätös tehtiin 2000-luvun alussa, mutta vasta kun ensin oli hukattu rahaa julmetusti romurautaan, jota tuolloin oli maailmalla myynnissä loputtomasti. Eikä Metsäliitto ollut ainoa. Samalla tavalla rahat polttelivat myös muiden taskuissa.

Kun nyt vähintäänkin kaksi vuosikymmentä on ollut tiedossa, että paperista ei saa kasvavaa bisnestä millään, voikin kysyä, että mitä oikein on tehty valoisamman tulevaisuuden eteen. Joskus mietin, että ainoa mitä keksittiin, on säästää leikkaamalla aivan kaikesta ja kaiken aikaa. Näin saatu raha on sitten jaettu osinkoina ulos. Kehityskulkua voisi ihmetellä, jos tämä sama näivettämisen ihannointi ei koskisi koko suomalaista yrityskenttää. Kuulin hiljattain kyselystä, jossa suomalaisen elinkeinoelämän johtajilta tiedusteltiin, kuinka moni hakee kasvua yritykselleen. Neljä viidesosaa oli vastannut, että ei me ainakaan. Jos kasvu ja laajentuminen on näin harvojen varassa, en ihmettele lainkaan, että ainoat, jotka meillä kasvaa, on työttömyys ja kurtturuusu.

****

Tuli kesällä liikuttua monella kulkuvälineellä ja havainnoitua satunnaisesti myös muita kanssaliikkujia. Autoilija, jos ajosuunnassa on kaksi kaistaa, niin silloin käytetään sitä oikeanpuoleista. Se on kaista, joka on oikealla. Pyöräilijä, liikennevaloja tulee noudattaa myös polkiessa. Ihan aina. Auton vilkun virkaa toimittaa kätesi, jolla voit osoittaa, mihin aiot mennä. Koiran­ulkoiluttaja, pidä se rakki pientareen puolella tai anna se pois. Lapsen kanssa kävelevä aikuinen, katso mitä kirjoitin koiran­ulkoiluttajasta. Tämä kaikki siis rakentavasti sanottuna ja ilman minkäänlaista rattiraivoa.

Työkaveri tuli muutos­neuvotteluista naama harmaana. – Tottuukohan näihin koskaan, hän pohti ääneen. – Korkeintaan sitten, kun olet kliinisesti kuollut, vastasin. Leivästähän tässä on aina kysymys.