Almanakan mukaan vuosi on 1976, kun Pekka Haltsonen astuu Metsäliiton konttoriin Äänekoskella. Taskussa ovat tuoreet kotiutuspaperit armeijasta ja ikää 18 vuotta. Isä on sanonut, että mene Metsäliitolle. Olisi pitempi leipä.

– Siellä sanottiin vain, että tulehan töihin tänne. Ei siinä ihmeempiä hakemuksia täytelty. Eikä se oikeastaan tuntunut oikein miltään. Ajattelin, että joko pääsen tänne tai toisaalle. Kaupungille tai TVH:lle olisi ollut myös mahdollisuus mennä. Siihen aikaan töitä oli. Oli toisella lailla, hän muistaa.

 Sitten rupeaa jo tuntumaan perhosia vatsanpohjassa, kun hän astelee sulfaattitehtaalle ensimmäisen kerran. Tehtaalla näkyy paljon porukkaa, myös samanikäisiä ja näköisiä kuin Haltsonen itse: On tiukat farkut ja purjelahkeet, isot vyösoljet ja trikoopaita. Tukka saa kasvaa kuin aikansa poppareilla. Jalassa on tennarit tai nahkaiset ”tanssikengät”.

 

– Menin sulfaattitehtaalla esimiehen luo, ja se sanoi, mitä alan tekemään.  Alkuun sai helppoa työtä. Olin oksamiehenä. Sulfaattitehtaalla keitettiin puu, ja sieltä sitten ne oksat tuli automaattisesti semmoiseen siiloon. Se siilo sitten piti aina tyhjentää, pyytää auto tyhjentämään, hän kertoo.

Tehtaalla on sokkeloista, hämärää, meluista, kuumaa ja kosteaa. Putkia ja metallirakenteita risteilee. Seinistä näkyy, että ne ovat pitäneet sisällään paperiteollisuutta jo vuodesta 1938. Vihreään ja harmaaseen betoniin tuntuu piintyneen vuosikymmenten hiki.

Työtä sulfaattitehtaalla tehdään kolmessa vuorossa: neljä aamua, neljä iltaa ja neljä yötä. Aamun ja illan välissä on yksi vapaa ja yön jälkeen makuupäivä ja yksi vapaapäivä. Vaikka tuntuu, ettei vapaata ole lainkaan, nuoria se ei jaksa harmittaa. Tilaisuuden tullen hengaillaan Matkahuollon grillillä.

– Meitä oli viisi tai kuusi joiden kanssa enemmän oltiin siinä edustalla ja puistossa. Tupakka paloi, totta kai. Ja vähän pussikaljaa meni siinä sivussa. Kavereiden kanssa höpöteltiin.

Haltsosella on ruskea Datsun Finn Coupe, jolla ajellaan kes­kustassa.

– Enimmillään meitä oli siinä kahdeksan, kun takaluukku oli hyttiin asti avoin. Oli pieniä miehiä, niin niitä mahtui paljon, Haltsonen sanoo.

Kasettisoittimessa kaikuvat Finnhits: Abban Dancing Queen ja Virve Rostin Tuolta saapuu Charlie Brown. Yksi on silti ylitse muiden: ”Ketoon baby” ja Hurriganes.

– Suolahden Holvihallissa pääsin heidän kanssaan takahuoneeseen. Ne oli kovia sällejä. Remu sanoi vaan, että otatko huikat tuosta. Tottakai siinä otettiin, Haltsonen hymyilee.

Sulfaattitehtaalla Haltsonen käy muutamassa vuodessa läpi koko tehtaan.

– Oksamiehenä aloitin, sitten menin pesulaan, jossa pestiin matoksi massa, mitä keittämöltä tuli. Sieltä kun lähdin, niin menin sivulinjalle, josta tuli sellua, ja sitä lastattiin auton kyytiin, hän kertoo.

Ajan tavan mukaan joka puolella tehdasta saa polttaa tupakkaa, ja valtaosa työntekijöistä polttaa.

– Jälkeenpäin kun ajattelee, niin olihan sitä palavaa ainesta ympärillä. Yleensä kuitenkin lähinnä valvomoissa poltettiin. Siellä saattoi olla piippumiehiäkin seassa. Joskus oli koko valvomo savusta sakeana, Haltsonen sanoo.

Lupia ei kyselty, vaan tupakit kaivettiin esille, jos siltä tuntui.

– Myöhemmässä vaiheessa oli tapana, että jos vieressä oli joku, joka ei polttanut, niin mentiin vähän sivuun.

1970-luvulla valvomossa keitetään pannukahvia.

–Ne oli vanhempaa sakkia, kyllä he osasivat keittää. Vanhin miehistä kaatoi kahvin lautaselle, toi sen suulle ja imaisi siitä. Ja suupielessä oli sokeripala. Minä en juonut niin. Meillä oli omat nimikkomukit, kotoa tuotu. Niitä pidettiin pienessä tiskikaapissa.

Työvuoron keittäjänä toimii Heino Kautto, joka oli suomenmestari tikanheitossa.

– Sen kanssa heiteltiin työmaalla paljon tikkaa. Illalla, kun isot pomot lähtivät, esimiehetkin tulivat kahville ja tikkaa heittämään. Työt luistivat ihan samalla tavalla, Haltsonen hymyilee.

Äänekosken sulfaattitehdas ajetaan alas 15.1.1984, kun uusi sellutehdas aloittaa toimintansa.

– Kun tehdas loppui, olin ulkotyöosastolla. Odottelin siellä, että joltain tehdasosastolta vapautuu paikka. Jotka halusivat, menivät sellun puolelle. Minä en sinne halunnut, Haltsonen kertoo.

Sen sijaan hän menee yhtiön kemiantehtaalle, jota kutsuttiin myöhemmin Metsä-Serlaksi.

– Kemiantehtaalla olin jauhajana, jauhettiin semmoista pumpulia. Se meni sitten siitä ylös, missä myrkkyjä, viinoja ja kaikkia laitettiin sekaan. Siitä tuli sitä CMC:tä. Sitten olin lastaajana vuoteen 1986 asti, Haltsonen kertoo.

1980-luvulla tulevat myös käyttöön firman työvaatteet. Aluksi ne ovat melkoisen kovia koppuroita, mutta pehmenevät myöhemmin. Omilla kengillä ei enää ole asiaa tehtaalle, vaan jalkaan pitää vaihtaa turvakengät. Turvallisuudesta alettiin kuitenkin puhumaan enemmän Haltsosen mielestä vasta 2000-luvulla. Eikä yhtään liian aikaisin. Häneltäkin puristui kemiantehtaalla säkittämössä kuoliaaksi työkaveri, ja joltain irtosi käsikin.

Vuosikymmenen vaihteessa Haltsosen elämä muuttuu monella tavalla. Hän tapaa Merjan, joka opiskelee Äänekoskella kauppakoulussa. Kun koulu loppuu, Merja käy edelleen sisarensa luona Äänekoskella – ja tapaamassa Pekkaa.

– Tuosta kyliltä se puoliso löytyi. Siinä sitten rupesimme juttelemaan. Vuosi tai kaksi seurusteltiin, ja naimisiin mentiin vuonna 1983. Kyllä se taisi olla alusta alkaen selvää, että näin siinä käy, Haltsonen hymyilee.

Samana vuonna syntyy tytär ja kolmea vuotta myöhemmin poika. Nuoripari asuu ensin vuokralla, ja he ostavat myöhemmin oman osakkeen kerrostalosta läheltä Äänekosken keskustaa. Siitä on kummallakin lyhyt matka töihin.

Vuonna 1986 Haltsonen on 28-vuotias pienten lasten isä, ja hänellä on takanaan vuosikymmenen mittainen työura samalla työnantajalla. Hänet siirretään Äänekosken tehtaiden keskusvarastolle, jossa on paljon työntekijöitä odottamassa paikkaa tehtaalta. Haltsoselle kuitenkin kirkastuu, että hän on perillä.

– Tämä on minun toiveammattini: kauppiaana olo. Tästä olen tykännyt, hän hymyilee.

Keskusvarasto on edelleen Haltsosen työpaikka, jossa huolehditaan Metsä Boardin varaosista. Aluksi varastolla ei ollut tietokoneita, vaan tarvittiin kaunokirjoitustaitoa.

– Olin palvelupuolella, eli tiskiltä annoin kampetta, kun niitä haettiin. Ne merkittiin ylös ja laput lähetettiin osto-osastolle, jossa tehtiin tarvittavat vähennykset, Haltsonen kertoo.

Kun tietokoneet yleistyvät varastolla 1990-luvun puolella, toiminnot ovat aluksi suppeita.

– Lyötiin vain nimike ja se vähennettiin pois saldosta. Se oli siinä. Helppoja nuo tietokoneet vieläkin ovat, mutta nyt niissä on monenlaista ohjelmaa. Tavallaan tietokone on apuna, mutta kun joku sanoo minkä osan haluaa, niin minä vain käyn hakemassa sen, Haltsonen sanoo.

Nimikkeitä varastolla on noin 12 000.

– Aika pitkälle tiedän ne kaikki. Osaan ainakin oikealle hyllylle mennä, jos en muuta. Muuten en kyllä muistipeleistä tykkää, enkä tee edes ristisanatehtäviä. Nämä vain ovat jotenkin jääneet minun päähäni. Kyllä ne tahtovat muutkin tulla kysymään, missä mikin osa on, Haltsonen sanoo.

Arki varastolla on rauhallista. Tällä hetkellä heitä on vain kaksi työntekijää.

– Tätä 60 metrin hallikäytävää joutuu edestakaisin kävelemään, viemään osia ja hakemaan. Tehtaille ajelen firman sähköautolla. Tässä näkee paljon ihmisiä, eikä ole liukuhihnahommaa, vaan voi tehdä omaan tahtiin. Jos en nyt viitsi avata tuota pakettia, niin avaan kohta, hän kertoo.

Tehdasalue on muuttunut savuttomaksi, mutta Haltsonen ei ole harkinnut rakkaasta paheesta luopumista. Sen sijaan hän käyttää tilaisuuden hyväkseen, ja käy sauhuttelemassa portin ulkopuolella, kun käy viemässä tavaraa tehtaille. Harvaan ovat käyneet työpaikan tupakkamiehet.

Suhteellisen uutta on myös työaikaseuranta. Haltsonen miettii, että varastolla on käytetty ”lätkää” sisään ja ulos kirjautumiseen ehkä vuosikymmenen ajan.

– Ennen ei ollut kellokortteja. Käveltiin vain sisälle. Esimies kävi katsomassa ja täytti tuntilaput. Ei silloin kytätty, jos ei vieläkään. Silloin luotettiin. Kyllä se toimi, hän miettii.

Viitisentoista vuotta sitten Haltsoset päättivät muuttaa maalle.

– Lähdettiin vanhuutta viettämään. Se vain tuli mieleen, että vaihdetaan osake omaksi taloksi. Jotenkin sitä kaipasi vapautta ja hiljaisuutta.

Talo löytyi Liimattalasta. Ympärillä on peltomaisemaa ja järvi kilometrin päässä. Kylällä on kymmenkunta taloa.

– Sain vihiä työpaikalla. Yksi autokuski sanoi, että talo voisi olla myynnissä. Lähdettiin kysymään, että ovatko myymässä, niin myönsivät. Katsottiin, että se on meille sopiva, ja tehtiin kaupat, Haltsonen kertoo.

Koko ikänsä taajamassa asuneet Haltsoset nauttivat nyt siitäkin, että saa tehdä lumitöitä ja leikata nurmikkoa. Kumpaakin tehdään omin voimin työnnettävillä välineillä. Talvella Haltsonen tekee polttopuita, ja kesällä lämpiää pihasauna. Jos he kaipaavat enemmän toimintaa ympärilleen, he soittavat lapsenlapsille, että kohta he karauttavat pihaan hakemaan Martti-koiraa hoitoon. Martti pääsee aidatulla pihalla purkamaan energiaansa.

Kun Haltsosilla vietetään synttäreitä, lapset ja lastenlapsetkin ovat kaikki koolla. Mummulla ja papalla on kuusi lastenlasta.

Tänä vuonna Metsä Board Äänekosken kartonkitehdas täyttää 60 vuotta, koska Äänekosken kartonkirata oli ensimmäistä kertaa rullaimella vuonna 1966. Haltsosen Isäukko taisi olla aikanaan kaukaa viisas leivän pituuden suhteen, koska Haltsosen työura on kestänyt 50 vuotta. Hän jää eläkkeelle toukokuussa.

– Uhkailevat, että soittavat, jos ei varaosa löydy. En ajatellut vastata, hän hymyilee.

Sellainen karkottaisi ahvenet, joita Haltsonen on silloin Keiteleellä narraamassa.

Teksti Mari Schildt, kuvat: Mikko Vähäniitty