1900-luvun alun paperityöntekijät olivat isäntiensä pikkumaisten sääntöjen ja itsevaltaisen holhouksen alla. Paperiteollisuuden palkat olivat pienet, työpäivät pitkiä ja asumisolot kehnot. Irtisanomisen tapahtuessa tuli häätö yhtiön asunnostakin. Töitä tehtiin kuutena päivänä viikossa. Työpäivän pituus saattoi olla kymmenen tuntia, mutta myös 12-tuntiset vuorot olivat yleisiä.

Aikakauden oloja kuvastaa, että vuonna 1889 oli tarvittu työsuojeluasetus kieltämään tehdastyö alle 12-vuotiailta. Näinkin nuoria työläisiä oli ollut merkittävä määrä, koska asetuksen tultua voimaan tehtaisiin oli palkattava lisää naisia. Vuonna 1890 paperi- ja metsäteollisuudessa oli noin 3000 työntekijää, joista naisia tuhatkunta. Naisten palkka oli noin puolet miesten palkasta.

Suomen Paperiteollisuustyöväen liitto perustettiin lyhentämään työaikaa ja parantamaan palkkausta ja työoloja. Periaatteellisena julistuksena esitettiin myös taistelu pääomaa vastaan.

Liiton tavoitelista oli selkeä: 8-tuntinen työpäivä oli otettava viipymättä käyttöön. Sunnuntaityö oli siirrettävä hoidettavaksi vapaaehtoispohjalta. Päiväpalkkaa oli korotettava kolmanneksella ja naisille oli maksettava sama palkka kuin miehille. Alle 18-vuotiaiden työ ja naisten yötyö oli kiellettävä.

Liitto vaati myös, että työväki saisi osallistua tehtaiden järjestyssääntöjen muokkaamiseen ja että yhtiöiden asuntoihin piti saada kolmen kuukauden irtisanomissuoja.

Paperiliiton perustava kokous pidettiin Tampereella 14.–15.4.1906. Kokoonkutsujana oli Tampereen paperi-, pahvi- ja puuhiomotyöntekijöiden ammattiosasto, joka oli perustettu 13.8.1905.

Liiton perustamiskokoukseen lähettivät edustajansa 12.11.1905 perustettu Nokian ja 7.1.1906 perustettu Valkeakosken ammattiosasto. Neljäs olemassa oleva osasto – Tampellan pellava- ja puuhiomotehtaiden ammattiosasto – ei osallistunut kokoukseen.

Kokousedustajia tuli kuitenkin Kotkan Hallasta, Siurosta, Kuusankoskelta, Kyröskoskelta, Äänekoskelta, Mäntästä, Kaukaalta, Valkealasta, Inkeroisista, Korkeakoskelta ja Kymintehtaalta.

Suomen väkiluku oli vuonna 1900 noin 2,7 miljoonaa. Teollisuustyöväestön osuus oli siitä kymmenisen prosenttia. Yli puolet teollisuuden työvoimasta keskittyi viidelle alueelle: Helsinkiin, Tampereelle, Turkuun sekä Kymijoen ja Ylä-Vuoksen varteen nykyisestä Imatrasta kohti Laatokkaa.

Paperitehdaspaikkakunnille alettiin perustaa työväen­yhdistyksiä 1800-luvun lopussa. Kenraalikuvernööri Bobrikovin johdolla Venäjän hallinto kuitenkin rajoitti toimintaa.

Tehtailla esiintyi 1800-luvun lopulla lakkojakin, mutta ne päättyivät järjestään työväen tappioon. Syksyllä 1904 puhkesi Voikkaalla historiallisestikin merkittävä kuukausien pituinen lakko, johon osallistui enimmillään noin tuhat työntekijää. Se päättyi huonosti ja herätti koko maan työväestössä katkeruutta kapitalisteja ja porvarillisia puolueita kohtaan. Se herätti myös toimintaan politiikassa ja työväenliikkeessä omien etujen puolesta.

Lokakuussa 1905 maan kansanosat kuitenkin yhdistyivät suurlakkoon, jolla vastustettiin Venäjän sortotoimia. Lakon aloitti työväestö, mutta sillä oli laaja isänmaallishenkinen kannatus. Esimerkiksi Kymiyhtiö maksoi lakon ajalta työntekijöilleen palkan.

Suurlakko johti siihen, että Venäjä hölläsi kuristusotettaan. Vuonna 1906 Suomessa toteutettiin eduskuntauudistus, johon sisältyi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Yhdistysten perustaminen tuli mahdolliseksi lähes ilman rajoituksia.

Pian suurlakon jälkeen railo työväen ja porvareiden välillä repesi uudelleen. Työväen pyrkimykset saivat kuitenkin myötätuulta kevään 1907 eduskuntavaaleista, joissa Sosialidemokraattinen puolue sai peräti 80 paikkaa 200:sta.

Paperiteollisuudessa solmittiin paikallisia työehtosopimuksia vuodesta 1907 alkaen. Samalla siirryttiin melko yleisesti 12-tuntisesta työpäivästä kolmeen kahdeksantuntiseen vuoroon. Takapakkia oli kuitenkin tulossa pian, kun maailmantaloudessa alkoi myllertää ja Venäjän sisällä kuohua.

Teksti: Reima Kangas, kuva: Paperiliitto, lähde: Paperiliiton historia 1906–2006.